Why'd You Come in Here Lookin' Like That

Keski-ikä saapui varoittamatta aamupäivällä kuin kosminen läpsäys takaraivoon ja sanoi MOI, OLET VANHA. MIELIPITEESI OVAT TUNKKAISIA JA OLET ALKANUT HOMSSAHTAA.

Huomasin pyöritteleväni silmiä volyymiripsille. Halusin kertoa ihmisille volyymiripsiraivostani. Argumenttini olivat seuraavanlaisia: hyvät tekoripset näyttävät siltä, että on menossa kansallisbalettiin. Siis esiintymään. Huonot siltä, kuin naamaan olisi murskattu öljytuhosta pelastettu hyönteispopulaatio. Ja jos ne, niin kuin eyliner, ei satu ihan jetsulleen, niin kyllä näyttää siltä, että ei muutkaan asiat ole ihan kohdallaan (tähän kohtaan kielen naksuttelua).

Mielipiteeni on sukurutsaisessa suhteessa poikaystäväni mielipiteen kanssa, jossa paheksutaan valmiiksi repaleisia farkkuja. Tarkemmin ajateltuna poikaystäväni on alkanut harmaantua. Näen lähitulevaisuuden, jossa vedämme perässämme ruudullisia ostoskärryjä, leikkaamme talteen kuolinilmoituksia ja kommentoimme muita ihmisiä ääneen.

Oikeasti olen sitä mieltä, että ihmisten ulkonäkö ei kuulu minulle yhtään. Äiti Gaia on siunannut minua värittömillä ripsillä ja kompensoinut tätä sillä, että muu karvoitus on tankeaa ja mustaa, joten nauran itse kolkosti sellaisille käsitteille, kuin "luonnollinen kauneus". Vierastan myös sitä projektia, jossa bratzilta otetaan asetonilla naama pois ja maalataan tilalle down-to-earth -seurakuntanuori (tree change dolls). Kaikki tällainen haiskahtaa siltä, että joku muu, kuin henkilö itse, tietää paremmin, miltä henkilön pitää näyttää. Lisäksi huonosti tehdyt nuket näyttävät siltä huonosti korjatulta jeesusmaalaukselta. Tiedättehän. Tältä.

Sanon vaan, että hautaustoimistopeitevoide, iso tukka, tummaksi suditut kulmat ja volyymiripset ovat kaksiuloitteisena, esimerkiksi tuolla Internetissä, makeita ja saavat kunnon filtteröinnin kanssa ihmisen näyttämään mangahahmolta. Muina aikoina ne saavat ihmisen näyttämään keikalle lähtevältä Dolly Partonilta. Ei sillä, etteikö jokaisella olisi oikeutta näyttää Dollylta, jos kerran haluaa.(*

*) minä pidän Dolly Partonista, minusta Dolly on ihana.

Minä + jalkapallo = totta

Euroopan mestaruus ja äkkiä Internet täyttyy kisaveikkauksista, joita laativat myös naiset. Normaalisti olisin antanut koko hulinan ohittaa tietoisuuteni, mutta koske olen päättänyt säännöllisesti liikuskella tutustumassa huudeihin oman mukavuusalueeni ulkopuolellakin, haastoin itseni tutustumaan futikseen. Päätin kannattaa Italiaa (kaunis kieli, miellyttävä ja kotoinen tapa puhua käsillä) ja tein vähän pohjatyötä kysymällä eräältä asiantuntevalta naisystävältä, mitä pelejä kannattaa katsoa.

Itseopiskelu ei tässä kohtaa tuntunut houkuttelevalta, joten vietin tyttöjen viikonlopun erään toisen naisystäväni kanssa. Ohjelmaamme kuului grillin puhdistus ja käyttöönotto, saunominen, kaljan juonti ja jalkapallo. Pidimme pelitauon vain katsoaksemme klassikkodekkari Hathawayta Lewista, koska siinä on hieno käsikirjoitus ja loistavaa dialogia.

Viikonloppu oli silmiä avaava. Ystävättäreni selitti muun muassa paitsiosäännön ja kiinnitti huomioni olennaisiin seikkoihin (Slovakialla oli tiukemmat peliasut). Kokemuksen rohkaisemana katsoin pari peliä kotonakin. Ihan ilman mitään syytä ja melkein kokonaan. Islanti-Englanti -ottelun aikana väitän huomanneeni, mistä tässä hienossa, hienossa, hienossa lajissa on kyse. Tai sitten se johtui vain Islannista. Hieno hieno maa.

Jalkapallossa parasta tähän asti on ollut se, että kun kirjastotyössä kohtaa kymmenvuotiaita asiakkaita, voi keskustella siitä, miten upeasti Rui Patrício veti (vaikka Portugalin menestys toki olikin pettymys) ja kysyä, seuraatko muuten valioliigaa. Semmoinen pienten tyyppien kanssa bondailu on mainiota ja muutamalla koodisanalla pääsee pitkälle. Omaksuin jo kakarana tavan heittää surutta kentälle kaikki tiedonmurut, joita olen matkoillani nokkinut. Ei tarvitse olla asiantuntija, voidakseen womansplainata ja esittää sellaista.

Minusta ei tullut jalkapallofania. En muistanut kannattaa Italiaa. Mutta jos minun pitäisi mennä katsomaan jalkapalloa, minun ei ehkä tarvitsisi ottaa mukaan isoja aurinkolaseja, joiden takana voi torkkua, ja olla koko ajan hieman juovuksissa.

Onni on barrikadi

Vuohen vuoden trendini olkoon perusasioihin palaaminen. Aion tutkia ja lajitella elämäni perusrakenteita ja päämääriä. Haluan, että nimenomaan arki on hyvää, inhoni sellaisia käsitteitä, kuten "laatuaika", kohtaan vain kasvaa. Arkirutiinin pitää palvella elämää. Arjessa pitää olla asioita, jotka tuottavat välitöntä primitiivistä mielihyvää, kuten kaakao, elokuvat ja Seppo-kani, mutta myös asioita, jotka tuottavat hyvää laajemmassa merkityksessä. Klassikkojen lukeminen (ja kirjoittaminen [ha ha {pun intended}ha]!), musiikki, liikunta, hyvien asioiden edistäminen tuottavat hyvää, joka kestää pitkään ja haihtuu hitaasti. En ole ihminen, joka sanoisi, että onni on villasukka. Olen ihminen, joka sanoo, että onni on läpimennyt kansalaisaloite. Ellen olisi tällainen vanha virkarukkanen ja kannattaisi vakautta ja turvallisuutta, saattaisin radikalisoitua. Ehkä radikalisoidun sitten vähän kypsemmässä keski-iässä. Mikään ei lyö samalla tavalla vyön alle, kuin harmaapäisen puolimaraton-mummon fjällräven-reppu. Eilen meillä oli naapurin kanssa miniseminaari residenssimme aulassa. Tavoitteeksi muotoiltiin: "pienet pysyvät muutokset". Kaikki me olemme todistaneet monia pieleenmenneitä elämäntaparemontteja. Viisasta olisi saneerata jokin elementti huolellisesti, kuin yrittää purkaa jotain alkutekijöihinsä. Samasta romusta rakentuu entisenlaista.

Aikuinen vuohi mä oon, en enää eksy maailman tuuliin

Olen seurannut laiskan kiinnostuneesti kiinalaista horoskooppia jo joidenkin vuosien ajan. Olen vuohi, ja 19.2.2015 alkaa vuohen vuosi.

Olen 36. Tiedän monia asioita, joita en tiennyt viisi vuotta sitten, muun muassa sen, millainen äiti olen. Ostan lentokentältä vakiintunutta huulipunamerkkiäni. Leikkuutan hiukset tietyn malliseksi. Painoni pysyy samana. Huumorintajuni on hyvä, mutta sillä on raja, jonka jälkeen se loppuu. Osaan aikatauluttaa asioita. Osaan toimia tavoitteellisesti. Ymmärrän ensimmäistä kertaa, mistä Erica Jong kirjoittaa. Harkitsen Lessingin "Kultaisen muistkirjan" lukemista, mutta olen valmis nielemään pettymyksen, jos en tänäkään vuonna pääse siitä jyvälle.Tiedän myös, mitä minun täytyy opetella.

Aion opetella juoksemaan ja olemaan onnellinen. Aion kasvattaa lapsen. Aion kirjoittaa kirjan. Aion juosta, kirjoittaa ja olla onnellinen lapseni kanssa, vaikka pää irtoaisi.

Sitä, käsittääkseni, on olla vuohi.

Keväin

Jenny from the Bush kevätsiivosi. Mutta ei kovin perusteellisesti, lähinnä kosmeettisesti, flunssan vuoksi, mutta ihan samalla, kuin aivot alkavat uskomaan, että feikkihymy on oikea, koska se teknisesti liikuttelee samoja lihaksia ja samat alueet aivoissa aktivoituvat, niin kosmeettisestakin siivouksesta tulee hyvä mieli ja sellaine nolo, että asiat ovat kohentuneet.

Ilmassa:

Neulonta, Johanna Sinisalon kirjat, elintarvikkeiden ostaminen suoraan tuottajalta ja kevät. Selailin Knittyä ja Ullaa, minkä jälkeen siirryn suoraan soveltamaan jotain omaa ideaa hyvin paksusta puuvillan, villan ja polyesterin sekaisesta säkkimäisestä ponchosta, johon voi ryömiä huonona päivänä Auringon ytimen ja taskumatin kanssa.

Kirjoitin ensin "taskulampun" kanssa.

Olemme myös siivonneet kulutustottumuksia ja alkaneet ostaa tuotteita suoraan tuottajilta. Tällä hetkellä olen ostanut tuottajalta vaatteita, leipää, kalaa ja kananmunia. Monilla on jokin kontakti, pieniä ruokarinkejejä löytyy yllättävistä paikoista: kananmunat tulivat perjantaina lapsen  päiväkotiin, Letun lokeroon. Tuore kuha ui työpaikan jääkaappiin. Keskusliikeet! Hmph. Mitä lähiruokaa se naapuriviljelijän porkkana enää on, jos se tulee lähikauppaan käväistyään ensin Helsingin vihannestukussa?

Vien flunssaisen itseni ja lapsen päiväunille nyt. Siivoamme pois viruksia ja univelkaa.

Yst.

Keskustelin puolison kanssa elämänlaadusta ja haaveista.

Pieniä olivat haaveet.

Kirja, juokseminen, takapiha, melonta, uiminen, tanssiminen, ystävien ja perheen kanssa hengailu, ja se, että kerran parissa vuodessa voisi tehdä jonkun hitaan ja mielenkiintoisen matkan. 

Unelmieni rima on matalalla, yritän selvästi tehdä onnellisuudesta helposti saavutettavaa. Hyvä. 

Ystävyys on myös noussut kaiken keskiöön. Elämääni on tullut ja jäänyt, palannutkin muutavia helmiä, jalokiviä, aarteita, joiden kanssa voi olla oma itsensä. Kirjoitettuna se on latteus. Elettynä se on jotain hyvin syvää ja elämän läpäisevää. Se on ihmisessä lepäämistä, ja jatkaisinko? Nautintoa, naurua, toisen kannattelua, ideoiden kasvattamista, kuuntelua ja loputonta puhetta. Kun jutut eivät vaan lopu. 

Olimme uimassa, pulisimme lämpimässä lastenaltaassa ja totesin, että uima-allas on lähellä Jumalan ideaa, kun lämmin vesi kannattelee ja hoivaa. Keskustelukumppanini oli, niin olen ymmärtänyt, syväksi uskonnollinen, mutta nauroi, koska ymmärsi, vaikka hänen käsityksensä Jumalasta oli luultavasti suurempi ja moniulotteisempi. Yhteys on aina löydettävissä. Se on aina löydettävissä.

Loppuun kuva akvaariosta.

Maailmanparantaja

Ja eräänä päivänä kypsyin kertakaikkisesti eläinten ja ihmisten kaltoinkohteluun ja aloin tehdä johdonmukaisesti eettisiä kulutusvalintoja.

Ostin paikalliselta kuluttajalta lammassäilykettä ja lopetin isojen jalostusliikkeiden lihatuotteiden ostamisen, mutten ehdottomasti.

Väsähdin kodin kaaokseen ja siihen, että se tuntuu vahvasti siltä, että se on pantu kasaan muiden jätteistä. Sehän on sinänsä täysin kannatettavaa, jos on aikaa ja makua. Itse kalustin asunnon nopealla aikataululla. Oli pakko hankkia tietyt peruskalusteet, enkä välittänyt siitä, sopiiko ne toisiinsa tai miellyttääkö ne silmää. Nyt, kahden vuoden asumisen jälkeen, tein vihdoin inventaarion ja reilusti poistoja. Huojuvat lastulevyhyllyt ja huonokuntoinen lastulevykantinen pöytä lähtivät jätepisteelle. Ostin reilusti lundiaa fb:n kirppisryhmästä ja maailman tyylikkäimmän keinonahkavintagesohvan täältä. (Vanha hyvä sohvakalusto lähti tyytyväisen ystävän kotiin). Toimitin painavat keskuslattiamatot kirpputorille ja käytin yhden päivän löytääkseni sopivan käytetyn maton olkkariin. Vedin kirpputoreilla ja kierrätyskeskuksessa vesiperän ja ajauduin Sotkaan. Myyjän avulla löysin heti sellaisen maton, jota etsin, eikä se ollut kotoisin Kiinasta vaan Lappajärveltä, kotimasesta mattokutomosta (se on tuo alimmainen, musta, jossa on kapea paperinaruraita, ja näyttää täydelliseltä sohvan kanssa). Tein myös herätehankinnan. Ostin turkoosin räsymaton, joka oli kudottu lähikylillä.

Talvitakkia en edes etsinyt vaateliikkeistä. Ostin bundeswehrin parkan Varustelekasta. Sitä piti vähän tuunata, mutta olen oikein tyytyväinen lopputulokseen.

Pian minun on uusittava vaatekaappia. Trikoopaidat tulevat tiensä päähän. En aio ostaa tilalle vaateketjujen hikipajatuontantoa, vaan työllistän jotain kymmenistä pienyrittäjistä. Vaikka tätä. Ja sillä tavalla minun ei tarvitsisi sulkea tietoisuuttani siltä, että minun halpispaitani on tehty jonkun terveyden tai lapsuuden kustannuksella. En ole vielä saksinut vaateketjujen kanta-asiakaskortteja, koska en ole ratkaissut sukkien ja alusvaatteiden hankintaa, mutta pian niillekin löytyy joku hyvä vaihtoehto, etenkin, kun olen sellainen epäilotteleva alusvaatepukeutuja, joka panostaa rumaan mutta mukavaan.

Äkkäsin, että henkilökohtainen suunnanmuutos maailman parantamiseksi ei ole vaikeaa tai kallista. Se on pelkkä yksinkertainen päätös. Koti näyttää kodilta. Valinnat tuntuvat omilta, eikä kukaan pakota minua tekemään huonoja valintoja.

Keys that jingle in your pocket, thoughts that jangle in your head

Ikinä en ole myöntänyt, että jostain depressiosta kärsisin, enkä ikinä ole yhtään elämäntaito-opasta hankkinut. Ja taas hankin.

Kaikki alkaa epäonnistuneesta paastosta, jonka tarkoitus oli parantaa oman elämän hallintaa ja ajankäyttöä. Onnistikin se, mutta ei silloin, kun piti, eikä varsinaisesti itsekurilla vaan vippaskonsteilla, eli laittamalla muutamiin mielestäni ylikäyttämiini ja ajoittain ahdistusta ja pahoinvointia aiheuttaviin palveluihin niin monimutkaiset salasanat, etten opi niitä ulkoa.

Vietän syksyn viimeisen viikonlopun mökillä. Olen muutaman tunnin yksin, kirjoitan, poltan puuta, teen lyhyen kävelyretken metsään ja katson täysin tyhjentyen sateen läpi lammenpinnassa värisevää, vilisevää ja tuikkivaa aurinkoa. Näkö sumenee. Kaikki on mustaa, harmaata ja valoa, kaksiulotteisia välähdyksiä, jotka alkavat näyttää siltä vanhalta avaruusaiheiselta tietokoneen näytönsäästäjältä.

Teen loppuun taaperoteatterin käsikirjoituksen suomennoksen. Juon ouzoa. Sanunon, uin ja nautin mahtavasta seurasta. Ystävystymisen kyky on lahja, ja ihmiset, joiden kanssa voi nauraa täysin tyhjänpäiväisille asioille ja mille tahansa, on suuri lahja.

Hakiessani lasta mummulasta pysähdyn kirjakauppaan. Ostan kirjan, jossa puhutaan tietoisen läsnäolon taidosta, koska en halua päätyä koko ajan tekemään asioita, joista en lopulta nauti tai ole ylpeä sen sijaan, että näkisin vaivaa ja keksisin uusia vippaskonsteja, jotta saisin maaniteltua vastahakoisen minän tekemään asoita, jotka antavat hedelmää ja joilla on minulle merkitystä.

Kuoleman varjon maa

Naapurissa ollaan piknikillä. Useamman tunnin jälkeen yksi jäsenistä, ikäiseni nainen hoippuu pihan poikki ja sitten takaisin pyörän kanssa. En ole aikoihin nähnyt ketään niin päissään. Hame luiskahtaa laihalta lanteelta ja paljastaa takamuksen. Liittymän jyrkästä ylämäestä hän ei selviä vaan kaatuu naapuritalon päätyyn ja jää sinne. Hame on noussut vyötärölle, jalka ja sieraimet ovat kuivahtaneessa veressä.

Komennan pennun pysymään rappusella ja koetan vähän jeesata. Sanon, etten voi kotio asti saattaa, kun lapsi on yksin kotona. Nainen kieltäytyy avusta. Paljaalla vatsalla on vaaleita raskausarpia.

Jotenkin nainen siitä nousee ja jatkaa epävarmaa kulkua kerrostaloille.

Penska esittää kysymyksiä. Minä sanon, että täti on sairas. Hän juo aikuisten väkeviä juomia, eikä pysty lopettamaan, ja menee huonoon kuntoon ja että se on tosi surullista, koska suru on se päällimäinen tunne. Suru ja sääli.

Aikaisemmin päivällä suututtaa, että joudun selittämään pihapiiriin kuuluvaa humalaista ärhentelyä kolmivuotiaalle lapselleni. Nyt ajattelen, että me emme ole niitä traagisia hahmoja. Meillähän on turvallinen koti, nektariineja iltamuroissa, kaksikymmentä kuvakirjaa odottaa lukemista, kellään ei ole addiktiota eikä vakavaa sairautta. Illalla lapsi kysyy kuolenko minä nukkuessani tai pian. En usko, että kuolen vielä pitkään aikaan.

En minä suutu siitä, että joudun näkemään huonokuntoisia tai sairaita ihmisiä, vieraita ihmisiä, vammaisia ihmisiä, vanhoja tai hyvin nuoria ihmisiä omassa pihapiirissäni. Minua suututtaa hyvinvointivaltio, jossa parempiosaiset, joihin toki itsekin kuulun, haluavat seurustella muiden parempiosaisten kanssa ja jeesustelevat sosiaaliturvasta, jota eivät tule itse koskaan tarvitsemaan. Ja se, että jos noistakin näkemistäni yhdelläkin olisi mahdollista arvokkaaseen ja turvalliseen elämään, hän ei saa todennäköisesti saa siihen mahdollisuutta ja jos saisi, joku varmasti sanoisi kovalla äänellä, miksi alkoholisteja holhotaan, eikö ole tärkeämpää auttaa veteraaneja tai syöpälapsia tai kodittomia kissoja?

Tynnyri, Yeatsin runot, korvalappustereot ja sekarotuinen koira

Kaksi, kolmivuotinen prosessi, johon kuuluu samanaikainen lisääntyminen, kolmenkympinkriisi, työpaikan- ja asuinläänin vaihdos sekä perheen hajauttaminen kahteen osoitteesen ovat todella, todella muttaaneet minua ja ehkä tuo kaikki jollakin tavalla huipentuu meneillään olevaan paastoon. Paastoon, jonka tarkoitus on vielä ajatuksen kanssa katsoa, mitkä asiat elämässä ovat säilyttämisen, mitkä luopumisen arvoisia. Mihin haluan käyttää aikaa ja energiaa? Mihin en?

Yksi selkeä asia, joka on ahdistanut minua yltyvässä määrin on tavara ja esineet, kaikki nuo kipsiset, metalliset, puiset ja posliiniset figuurit, vanhanaikaiset kahviastiastot, hauskat painotuotteet, alkuperäispakkauksissa olevat esineet, omituiset nuket, äänilevyt, kuriositeetit, huonekalut, vanhat kankaat, käsilaukut, kengät, koltut, hatut, hansikkaat, peilit taulut, valaisimet, matot, peltipurkit... Kotimme on ollut rekvisiittavarasto. Jos jotain on tarvittu, se on löytynyt. Kaikki on ollut vanhaa, hauskaa ja mielenkiintoista. Halvalla ostettua, arvokasta, hyvin hyvin kaunista.

Ja äkkiä tulee joku ääni, joka käskee pistää kaikki pahvilaatikkoon ja fidalle ja saa sietämättömät separit ja morkkiksen aina, kun kotiin tulee uusi esine, oli se sitten miten ohut vinyylilätty hyvänsä.

Olen tähän mennessä:

• Myynyt kasan laukkuja, joita en käytä, ja kenkiä, jotka sopivat, jos sivelee jalat puuduttavalla geelillä ja on humalassa koko illan. 
• Antanut pois kirjoja, jotka ovat hyviä, mutta joita en koskaa lue uudelleen. 
• Kerännyt kierrätykseen rätit ja lumput, joita en ole käyttänyt kahteen vuoteen sekä hävittänyt tukun pyyhkeitä ja liinavaatteita (yleensä niitä on liikaa).

Projekti jatkuu. Jokaisella esineellä pitää olla merkitys tai käyttöä. Mieluummin tietenkin molempia.

Jännittää hieman, mihin tämä on johtamassa. Hurmaannun kaikista nano house ja micro home -projekteista, joissa ihminen asuu tynnyrissä, omistaa Yeatsin runot ja korvalappustereot ja sekarotuisen koiran. Puolisolla (minne laitamme kaikki 6000+ äänitettä) ja lapsellakin on jotain sanottavaa tähän. Ja äidillä (kuinka kauan aiot nukkua pelkällä petauspatjalla?).


Pohjimmiltaan koko projekti on paitsi henkinen, eko ja zen, kieltämättä se on myös pikkuisen itsekäs. Kuinka pitkälle voin haavettani viedä ja ketä minun pitää kuitenkin ottaa huomioon?

Työstettävää riittää.