Kuvassa Seija-jänis, joka melkein lopetettiin, mutta joka sai lääkityksen, mutta ei liity mitenkään alla olevaan tekstiin

Olisi hienoa, jos lukisi Melloa tai Lelloa tai tiskatessaan havaitsisi kuten Byrne, arkkienkeleitä, joiden ainoa sanoma on kertoa, miten kantsii elää ja että juuri minä olen erittäin erityinen. Ainakin paljon erityisempi, kuin se lähikaupan kassa, jolle olen antanut nimen Hidaskäsi-Maarit (en tiedä, onko hän Maarit, toivottavasti ei, olin oikeasti kiitollinen, kun hän kerran jutteli kanssani älykkäästi punajuurista, eikä vain lappanut tuotteita ravintoketjun alkupäähän) tai Vihakautta-Seppo, kani, joka osoittautui naiseksi. Tai vaikka joku kehitysmaan ihminen, jolla ei ehkä ole aikaa miettiä elämänhallinnan ongelmia tai omaa erityisherkkyyttä, kun elää esimerkiksi kaatopaikalla tai pakolaisleirissä.

Silti, omat ongelmat eivät katoa siten, että ajattelee kaikkia niitä 5mrd ihmistä, joilla kuitenkin menee huonommin kuin minulla. Omat ongelmani ovat omia ongelmiani ja elelen niiden kanssa päivittäin. Se on vähän niin kuin olisi kesy karhu lemmikkinä. Hyvänä päivänä tosi mukava ja persoonallinen, pitkiäkin aikoja horroksessa, huonona voi lähteä puolet kasvoista.

Minusta olisi tosi mukavaa, jos oivallukset syntyisivät vähän toisella tavalla, kuin kahden nessupakkauksen välillä ja kuten naula kantapäähän. Onneksi silloin on ystävä, joka häätää aviomiehen sängystä ja näyttää läppäriltä Lewis-rikossarjaa ja sanoo, että kuule, mehän voisimme tehdä ongelmistasi tuollaisen seinänkokoisen mindmapin, niin kuin rikososastollakin. Voin auttaa.

Olisi valtavan upeaa, jos sitten aika pian 38-vuotiaana huomaisi, että elämä ei ole enää sellaista räpeltämistä, jossa kuumotetaan, petytään, kauhistutaan, pelätään, himoitaan, hävetään, toivotaan, raivotaan, yritetään ja silti käy niin, että kun maksaa ravintolassa, on lompakon kylkeen tarttunut maxi-terveysside, joka imaisisi vaikka elefantin menkat, mutta sentään on tullut itse niin vanhaksi, ettei kuole välittömästi siihen paikkaan vaan melkein ehkä iskee jonkin verran silmää tarjoilijapojalle, että tässä sitä vielä munasolu irtoaa ja pankkikortillakin on katetta, kuule.

Ratkaisukeskeisyys ja heittokirveet

En voi puhua asioista nimillä, mutta voin yleisesti sanoa, että silloinkin, kun näkisit hyvin paljon vaivaa ja tekisit parhaasi ja saisit aikaan ihan onnistuneen lopputuloksen, on aina niitä, joista on hauskaa tulla ja potkaista polvitaipeeseen.


Sellaisista ihmisistä pitää päästä eroon ja heistä on pysyttävä loitolla.

Sellaisista ihmisitä ei voi aina hankkiutua eroon ja pysyä loitolla, mutta heille voi asettaa rajat ja valvoa niiden koskemattomuutta.

Voi yrittää asettaa.

Rajaloukkauksia tapahtuu. Silloin on kerrottava rajan paikka uudelleen ja sudittava merkkikiviin tuore maali. Uudelleen, uudelleen, uudelleen ja uudelleen, niin kuin pieni ylväs valtio. Välillä voi tehdä vihajoogaa® ja panna rakkolaastareita peukalonhankaan ja teepuuöljyä niskaan itikoiden vuoksi.

Todellisten ystävien kanssa voi luoda fantasioita, joissa revitetään Passattia soratiellä ja ratkotaan ongelmia fiskars-halkaisukirveen, pistolapion ja pressun avulla. Synkkä nauru puhdistaa, se on sielun paskaista räsymattoa hankaava, suopaista vaahtoa pärskien kuolaava juuriharja, sen mustemman joen laiturilla. Ja se usko, että joskus tämä vielä loppuu. Jos kuolema ei erota, niin aika, järki, ja itsepintaisuus. Väki. Väkevien akkojen salainen voima.

Ja sitten on se mesiangervon lenseä katku, juovuttava lempeys, lähimmäisten ympärille kietoutuva parveilevien mehiläisten joukko, mihin nukahdan siinä uskossa, että mitään pahaa ei voi tapahtua.

Horisonttinani arkistokorttien himmeänsiniset vaakaviivat

Muistan graduvaiheesta elävästi yhden kohtaamisen ohjaajani kanssa. Olimme käsitelleet opinnäytettä, olin saanut korjauspalautetta ja juttelimme enemmän jo niitä näitä hänen työhuoneessaan. Sanoin, että pidän erilaisista muistikirjoista _ kovasti_, ja vihkojakin on kertynyt matkoilta ja paperikaupoista...

Hetkinen, hän sanoi ja nosti työhuoneensa kaapin päältä kannettavan Esselte riippukansiolaatikon® ja näytti oman käyttämättömien muistikirjojensa kokoelman.

Graduohjaajani oli myös ensimmäinen ihminen, jolla näin Filofaxin personal organizerin, se oli ostettu Italiasta ja sen ihanasti ja akateemisesti kuluneet kannet olivat konjakinväristä nahkaa. Ensimmäisen filofax-kalenterini löysin samana syksynä kirjakaupan alennuslaatikosta. Se maksoi muutaman kympin, ja käteni hikosivat, koska tiesin, minkä verran paperirahaa pitäisi latoa tiskiin, jos sen hankkisi uutena ja ohjehintaan. Hankin vain kermanvärisiä kalenterivuosipaketteja, vaikka niitä piti tilata erikseen (pyydän, ettette anna minun aloittaa suomalaisten kirjakauppojen - etenkään niiden toimistotarvikeosastojen - tilasta).

Olen Jenni, 37, ja minulla on toimistotarvikefetissi. Se ei ole sellainen, jossa kuulutaan Internetin kalenteriryhmiin ja päällystetään oma planneri kuvioidulla teipeillä ja tarroilla ja motivaatioteksteillä, joissa lukee "Dream" tai "Love" tai "Dream and Love". En lähettäisi viikostani valokuvaa sellaiseen kalenteriryhmään, johon en siis missään tapauksessa kuulu. Minun kalenterissani ei lue "Dream and Love" sievässä kuumailmapallossa, siellä lukee "menkat", "maksa perintään mennyt sähkölasku" ja erilaisia puhelinkeskusteluista napattuja keskustelunpätkiä, joista saattaa lähteä liikkeelle joku dialogi johonkin novelliin ja joita ei voi toistaa, koska niissä on säädyttömyyksiä ja rumia sanoja, koska jostain syystä naisremakkaa sisältävissä puheluissa on paljon erilaisia säädyttömyyksiä ja rumia sanoja.  Kutsumme sitä kuulumisten vaihtamiseksi, vaikka se onkin jonkinlaista kiroiluterapiaa ja vihajoogaa *asetu kevyeen haara-asentoon ja anna käsien riippua rentoina, aloita sisäänhengitys, nosta kädet, ojenna kesot ja tervehdi universumia, anna hengityksen pitää tässä kohtaa pieni luonteva tauko, lähde pakottamatta uloshengityksen mukana laskevaan liikkeeseen, pidä leuka rentona ja niska suorana, uloshengittäessäsi toista mantraa vittusaatanavittusaatanavittusaatana ja palaa perusasentoon*.

Sen sijaan toimistotarvikefetissini liittyy materiaaleihin, yksilöllisyyteen ja tarpeeseen kirjoittaa ylös asioita. Materiaaleissa pidän laadusta: villasta, nahasta, metallista, paksusta paperista ja kierreselästä, jonka ansiosta kansion tai muistikirjan saa kunnolla auki. Pidän hillityistä väreistä ja eleettömästä tyylikkyydestä. Kalenterihuuma on alun perin varmaankin lähtenyt siitä, että minulla on tiettyjä esteettisiä ja käytännöllisiä vaatimuksia. Pidän kermanvärisestä paperista. Haluan nähdä koko viikon per aukeama. Kellonaikojen pitää alkaa riittävän aikaisin ja loppua riittävän myöhään. Tarvitsen viikonnumerot. Kalenterin pitää olla juuri sopivan kokoinen. Sen pitää olla miellyttävän näköinen, koska se on aina esillä.

Teennykyisinitseomatkalenterini.

Kotitoimistoni ei tee elämästäni vielä kovin organisoitunutta, mutta pupunmuotoiset klemmarit, vanhainaikaiset päivämääräleimasimet ja rei'ittäjät, jotka lävistävät peltiä, saavat sydämeni lyömään nopeammin. Uuden muistikirjan aloittaminen on lupaus siitä, että kyllä, tulee se päivä, jolloin tämä elämäksesi kutsuttu räpellys on kasassa ja sen ympärillä on kumilenkki.

Why'd You Come in Here Lookin' Like That

Keski-ikä saapui varoittamatta aamupäivällä kuin kosminen läpsäys takaraivoon ja sanoi MOI, OLET VANHA. MIELIPITEESI OVAT TUNKKAISIA JA OLET ALKANUT HOMSSAHTAA.

Huomasin pyöritteleväni silmiä volyymiripsille. Halusin kertoa ihmisille volyymiripsiraivostani. Argumenttini olivat seuraavanlaisia: hyvät tekoripset näyttävät siltä, että on menossa kansallisbalettiin. Siis esiintymään. Huonot siltä, kuin naamaan olisi murskattu öljytuhosta pelastettu hyönteispopulaatio. Ja jos ne, niin kuin eyliner, ei satu ihan jetsulleen, niin kyllä näyttää siltä, että ei muutkaan asiat ole ihan kohdallaan (tähän kohtaan kielen naksuttelua).

Mielipiteeni on sukurutsaisessa suhteessa poikaystäväni mielipiteen kanssa, jossa paheksutaan valmiiksi repaleisia farkkuja. Tarkemmin ajateltuna poikaystäväni on alkanut harmaantua. Näen lähitulevaisuuden, jossa vedämme perässämme ruudullisia ostoskärryjä, leikkaamme talteen kuolinilmoituksia ja kommentoimme muita ihmisiä ääneen.

Oikeasti olen sitä mieltä, että ihmisten ulkonäkö ei kuulu minulle yhtään. Äiti Gaia on siunannut minua värittömillä ripsillä ja kompensoinut tätä sillä, että muu karvoitus on tankeaa ja mustaa, joten nauran itse kolkosti sellaisille käsitteille, kuin "luonnollinen kauneus". Vierastan myös sitä projektia, jossa bratzilta otetaan asetonilla naama pois ja maalataan tilalle down-to-earth -seurakuntanuori (tree change dolls). Kaikki tällainen haiskahtaa siltä, että joku muu, kuin henkilö itse, tietää paremmin, miltä henkilön pitää näyttää. Lisäksi huonosti tehdyt nuket näyttävät siltä huonosti korjatulta jeesusmaalaukselta. Tiedättehän. Tältä.

Sanon vaan, että hautaustoimistopeitevoide, iso tukka, tummaksi suditut kulmat ja volyymiripset ovat kaksiuloitteisena, esimerkiksi tuolla Internetissä, makeita ja saavat kunnon filtteröinnin kanssa ihmisen näyttämään mangahahmolta. Muina aikoina ne saavat ihmisen näyttämään keikalle lähtevältä Dolly Partonilta. Ei sillä, etteikö jokaisella olisi oikeutta näyttää Dollylta, jos kerran haluaa.(*

*) minä pidän Dolly Partonista, minusta Dolly on ihana.

Tide is turning

Olen seuraillut uteliaana kiinalaista horoskooppia (eihän minun tarvitse sanoa, etten usko siihen) ja hakenut sieltä aina jonkin ajatuksen ja tunnelman, johon olen vuoden mittaan palannut. Ehkä sen vuoksi elin yhden tähänastisesta elämästäni raskaimman jakson oman merkkini, vuohen vuonna. Minun piti vain ajatella, että kosmiset voimat ovat takanani, kun tein elämässä ison ratkaisun.

Kun vuorovesi vaihtuu, siihen ei vastata ämpärillä. Kun astian kääntää ylösalaisin, se on tyhjä, ja kun minun mieleni kiinnittyy johonkin ajatukseen, se pitää siitä kiinni, ellei sitä hakata siitä irti kirveellä. Ja lopputulos on aina jotenkin rujo. Erosin.

En olisi osannut päästää irti, ellen olisi antanut itselleni lupaa epäonnistua ja laittaa oman onnellisuuden tavoittelua luvallisten päämäärien joukkoon. Minä väsyin ja kun ei ollut enää mitään, mistä ammentaa, luovutin. Isojen asioiden ja ratkaisujen jälkeen alkaa toipuminen. Olen tavattoman väsynyt. Nukun huonosti. Minusta tuntuu siltä, kuin olisin koko ajan vähän humalassa. Olen äkkipikainen ja torjuva ja huudan lapselleni. Mutta kirkkaina hetkinä alan nähdä, mihin olen itseni pistänyt. Taivaanrannassa Orion tavoittelee jousella saalista. Linnunrata on helmiäiseltä hohtava polku horisontista horisonttiin. Kylmimpinä aamuina koko maisema on metallinhohtoinen. Kävelen pienten poikien kanssa katsomaan, miten geminidit leimahtavat osuessaan ilmakehään. Puhumme siitä, mistä naiset teknisesti ottaen pissaavat ja miten karhulle kävikään, kun se pisti häntänsä avantoon.

Alan tietää, mitä taidan haluta. Löydän täydellisen takin ja täydellisen käsilaukun ja täydelliset vaelluskengät. Ajattelen kävellä paljon, pitää käsiä takintaskussa ja päiväkirjaa käsilaukussa. Asiat käyvät järkeen. Niiden tosiolemus paljastuu. Ne löytävät paikkansa. Ja minä törmään ihmiseen, vähän niin kuin väkijoukossa huomaisi tutun hahmon.

Discotanssimme lapsen kanssa olohuoneessa. Ostan verhot, joissa on kaikkia värejä. Kuuntelen musiikkia, jollaista en olisi koskaan uskonut kuuntelevani.

Käytän sanoja, joita en olisi koskaan uskonut käyttäväni. Ja se kaikki, tekee minut toiveikkaaksi apinan vuoden suhteen.

Aikuinen vuohi mä oon, en enää eksy maailman tuuliin

Olen seurannut laiskan kiinnostuneesti kiinalaista horoskooppia jo joidenkin vuosien ajan. Olen vuohi, ja 19.2.2015 alkaa vuohen vuosi.

Olen 36. Tiedän monia asioita, joita en tiennyt viisi vuotta sitten, muun muassa sen, millainen äiti olen. Ostan lentokentältä vakiintunutta huulipunamerkkiäni. Leikkuutan hiukset tietyn malliseksi. Painoni pysyy samana. Huumorintajuni on hyvä, mutta sillä on raja, jonka jälkeen se loppuu. Osaan aikatauluttaa asioita. Osaan toimia tavoitteellisesti. Ymmärrän ensimmäistä kertaa, mistä Erica Jong kirjoittaa. Harkitsen Lessingin "Kultaisen muistkirjan" lukemista, mutta olen valmis nielemään pettymyksen, jos en tänäkään vuonna pääse siitä jyvälle.Tiedän myös, mitä minun täytyy opetella.

Aion opetella juoksemaan ja olemaan onnellinen. Aion kasvattaa lapsen. Aion kirjoittaa kirjan. Aion juosta, kirjoittaa ja olla onnellinen lapseni kanssa, vaikka pää irtoaisi.

Sitä, käsittääkseni, on olla vuohi.

Satunnainen matkailija

En ole mikään maailmanmatkaaja. Lentäminen on epäekologista ja kotona pysyminen on helppoa, mutta sitten ei ikinä pääse irti mistään: omista rutiineista, oman elämänpiirin pienuudesta. Suomesta, joka on iso ja harva ja kolisee onttoa, puolisokeaa ajattelua, paikallaan samassa liejussa päivästä toiseen junkuttavaa keskustelua ja somessa välähtäviä vääristyneitä kasvoja tai takapuolia, koska yhtä kaikki, paskaa sieltä kuitenkin työntyy.

Roikutin vuosikaudet fb-kavereissani ihmistä, jonka ajattelu nosti lounaan nieluun. Periaatteesta. Halusta ymmärtää ajattelua, jota vierastan. Kai se olisi jotenkin mennyt, jos olisi ollut vuorovaikutusta ja toista kunnioittavaa keskustelua. Lopulta hän antoi periksi ja ilmeisen värikkäästi sulki minut ulos piiristään.

Hyvä.

Olen sen jälkeen myös itse osannut päästää irti ihmisistä, joiden kanssa olen vain yhteisen historian takia, velvollisuudesta. Jälkeenpäin olen ällistellyt omaa ajokoiramaisuuttani. Mikä ystävä se sellainen on, jonka tavatessaan ei aina tiedä, ollaanko väleissä vai eikö, eikä tiedä, mistä välirikko kulloinkin johtuu?

Lisäksi olen sallinut itselleni asian, jota en ole aikasemmin sallinut: olen antanut itseni hävetä muiden puolesta. Erilaisten ajatusten sietäminen on hyvästä, mutta huonon käytöksen suvaitseminen on vain tyhmää. Aina voi pyytää toista perustelemaan oman kantansa ja edellyttää, että se tapahtuu asiallisesti. Ja tietenkin, täytyy itse olla valmis samaan.

Olemme käyneet tänä vuonna peräti kahdesti ulkomailla eri paikoissa pitempiä aikoja oleskelevien ystävien aloitteesta. Kummallakin kerralla olen ollut suunnattoman ihastunut oleskelupaikkakuntaani.  Olen istunut vuorilla ja kukkuloilla ja kahlannut meressä ja raahannut Suomeen kiviä, pelargonian taimen, paprikasäilykettä ja ideoita. Voisin asua ulkomailla, jossakin päin Eurooppaa. En siksi, etten tajuaisi, mikä Suomessa on erinomaista, vaan siksi, että muuallakin on hyvää.

Olen myös iloinnut siitä, että olen uskaltanut lähteä. Olen varmaankin ystäväpiirini viimeinen ihminen, joka on ensimmäistä kertaa yksin matkalla. Minusta rehellinen turistius on mahtavaa: on hyvä, jos voi säilyttää itsessään sellaisen osasen, joka on aidosti innostunut kaikesta. Maailmanmatkaajan väsynyt kyynisyys ei luonnistu minulta. Itseni ja tuhannen matkakuvan välissä on vain pieni unohdus: se, että kamera on työpöydällä harmaassa marimekko-pussissa.

Keväin

Jenny from the Bush kevätsiivosi. Mutta ei kovin perusteellisesti, lähinnä kosmeettisesti, flunssan vuoksi, mutta ihan samalla, kuin aivot alkavat uskomaan, että feikkihymy on oikea, koska se teknisesti liikuttelee samoja lihaksia ja samat alueet aivoissa aktivoituvat, niin kosmeettisestakin siivouksesta tulee hyvä mieli ja sellaine nolo, että asiat ovat kohentuneet.

Ilmassa:

Neulonta, Johanna Sinisalon kirjat, elintarvikkeiden ostaminen suoraan tuottajalta ja kevät. Selailin Knittyä ja Ullaa, minkä jälkeen siirryn suoraan soveltamaan jotain omaa ideaa hyvin paksusta puuvillan, villan ja polyesterin sekaisesta säkkimäisestä ponchosta, johon voi ryömiä huonona päivänä Auringon ytimen ja taskumatin kanssa.

Kirjoitin ensin "taskulampun" kanssa.

Olemme myös siivonneet kulutustottumuksia ja alkaneet ostaa tuotteita suoraan tuottajilta. Tällä hetkellä olen ostanut tuottajalta vaatteita, leipää, kalaa ja kananmunia. Monilla on jokin kontakti, pieniä ruokarinkejejä löytyy yllättävistä paikoista: kananmunat tulivat perjantaina lapsen  päiväkotiin, Letun lokeroon. Tuore kuha ui työpaikan jääkaappiin. Keskusliikeet! Hmph. Mitä lähiruokaa se naapuriviljelijän porkkana enää on, jos se tulee lähikauppaan käväistyään ensin Helsingin vihannestukussa?

Vien flunssaisen itseni ja lapsen päiväunille nyt. Siivoamme pois viruksia ja univelkaa.

Taas pääsimme jouluun

Kirkkaanpunainen lada kiihdyttää vihreisiin valoihin. Katolla tärisee joulukuusi. Pensasaitojen alla on paksu kerros niljakkaita ruskeita lehtiä ja roskaa.

Jääkaapissa on ruokaa. Jos sen käyttää kekseliäästi, luulen, että sillä elää kaksikin lapsiperhettä. Kuukauden verran. Kaupungilla halailen vanhoja tuttuja. Jouluvalot olivat aatonaattona tarjouksessa: lapsen huoneessa on vihreät ja keittiössä punaiset pallot. Ilman silmälaseja ne näyttävät sykkivän oman epäsäännöllisen pulssin tahtiin. Ulkona on pimeys, kaupungissa on valoja, mutta maalla se olisi kuin ikkunaan painautunut elukka. Radio kertoo taas yhdestä lähestyvästä myrskystä. 

Joulun paras hetki on, kun säikäytän lapsen tökkäämällä häntä selkään värisevällä ja ulisevalla valomiekalla. Tai se, kun ostimme sulkeutuvasta kukkakioskista viisi punaista neilikkaa, jotka sointuvat hienosti yhteen hämähäkkimiehen kanssa. Tai se, kun istuin naisten joulusaunassa mutanaamio kasvoilla. Tai se, kun nauramme punaviinihiprakassa puolison kanssa huonosti käsikirjoitetulle australialaiselle hömppäsarjalle. 

* * *

Huomenna palaan töihin ja kotiin. Olen luovuttanut. En enää ajattele elämää viiden vuoden sykleissä. Suunnittelen kuusi kuukautta eteenpäin. Vuosi kierähtää toiselle kyljelleen. Syön lapsen kanssa kalanmaksaöljyä. Varaudun myrskyihin patteriradiolla ja taskulampulla. Elän hyvää elämää.

Keys that jingle in your pocket, thoughts that jangle in your head

Ikinä en ole myöntänyt, että jostain depressiosta kärsisin, enkä ikinä ole yhtään elämäntaito-opasta hankkinut. Ja taas hankin.

Kaikki alkaa epäonnistuneesta paastosta, jonka tarkoitus oli parantaa oman elämän hallintaa ja ajankäyttöä. Onnistikin se, mutta ei silloin, kun piti, eikä varsinaisesti itsekurilla vaan vippaskonsteilla, eli laittamalla muutamiin mielestäni ylikäyttämiini ja ajoittain ahdistusta ja pahoinvointia aiheuttaviin palveluihin niin monimutkaiset salasanat, etten opi niitä ulkoa.

Vietän syksyn viimeisen viikonlopun mökillä. Olen muutaman tunnin yksin, kirjoitan, poltan puuta, teen lyhyen kävelyretken metsään ja katson täysin tyhjentyen sateen läpi lammenpinnassa värisevää, vilisevää ja tuikkivaa aurinkoa. Näkö sumenee. Kaikki on mustaa, harmaata ja valoa, kaksiulotteisia välähdyksiä, jotka alkavat näyttää siltä vanhalta avaruusaiheiselta tietokoneen näytönsäästäjältä.

Teen loppuun taaperoteatterin käsikirjoituksen suomennoksen. Juon ouzoa. Sanunon, uin ja nautin mahtavasta seurasta. Ystävystymisen kyky on lahja, ja ihmiset, joiden kanssa voi nauraa täysin tyhjänpäiväisille asioille ja mille tahansa, on suuri lahja.

Hakiessani lasta mummulasta pysähdyn kirjakauppaan. Ostan kirjan, jossa puhutaan tietoisen läsnäolon taidosta, koska en halua päätyä koko ajan tekemään asioita, joista en lopulta nauti tai ole ylpeä sen sijaan, että näkisin vaivaa ja keksisin uusia vippaskonsteja, jotta saisin maaniteltua vastahakoisen minän tekemään asoita, jotka antavat hedelmää ja joilla on minulle merkitystä.

Älä suorita, jos on mahdollista ylisuorittaa

Ja sitten, kun on selvinnyt ensimmäisen kerran kympin lenkistä (tyylillä, joka saattaisi joitakin rivakasti käveleviä sorsiakin häpeään) ja nilkuttanut sen vielä pari kertaa, ja kun ei sitten eräänä päivänä selviäkään (koska alkuvauhti on liian kova ja vino tienreuna alkaa kipeyttaa vasemman jalan akillesännettä) niin vähintään, siis VÄHINTÄÄN, on keskeytys kompensoitava rymyämällä metsään ja keräämällä juoksupulloon iltamustikat.

Serendipity

Kuten sanottua, kesäteatteriproggis piti minut tiiviisti kotipaikkakunnallani. Matkat jäivät tekemättä. Muumit näkemättä. Autossa istumatta. Pakkaamatta. Pakatut purkamatta. Elimistöltäni jäi koko lomastressi kokematta, miten se nyt selviää? Onnistuin kuitenkin käymään kolmessa konsertissa ja toteamaan taas kerran, että musiikki on huumetta. Kaikki konsertit olivat enemmänvähemmän serendipity -kamaa.

Sisareni tulee kesäisin tänne Puskaan ja järkyttyy aina siitä, miten hyvin viihtyy (terveisiä Helsinkiin). Hän oli tyttärineen meillä viikon verran ja oli paitsi parasta seuraa, lisäksi huolehti itiöstä teatteriharjoitusten aikana. En ole ennen tiennyt, että jos nauraa viikon, menee paitsi ääni, myös kylkiluiden liitokset rintalastan molemmin puolin tulevat tuskallisen aroiksi, luulin jo, että särky johtuu sydämestä. No joka tapauksessa, ajoimme yht'äkkisen festari-innostuksen vallassa Rääkkylään Kihaus-folkkiin (tiedoksi, että Kesälahden Nesteen ilmoitustaululla ollut lappu, jossa luki "myydään kajakki", eikä mitään yhteystietoja aiheutti hysteriaa ainakin puoleksi tunniksi, ja että samoilla tienoilla jouduimme outoon valoilmiöön: ajoimme sateenkaaren ali, eikä se kadonnut, vaan värit auton ympärillä ja edessä näkyivät monta kilometriä). Viimeksi olimme Kihauksessa 14 vuotta sitten, mutta uskon, että seuraavaan kertaan ei mene ihan niin kauan.

Sisko lumoutui kantelemusiikista. Minä ihastuin Metrofolkiin. Keikka oli akustinen, yhtye iso. Soittimia löytyi busukista (kyllä, tarkistin kirjoitusasun, bouzouki ja suomeksi kuulkaa busuki, ettäs tiedätte) kitaran ja sellon kautta läskibassoon, pianoa, vaskia, bongoja ja laulua. Metrofolk on yhdistelmä jopa naiivin elämänmyönteisiä, mutta oivaltavia sanoituksia ja erittäin taidokasta soittoa. Sävellykset ovat kiinnostavia ja rytmityksistä löytyy hyviä jekkuja. Laulu on selvästi eniten amatöörikamaa, mutta kun olen voimasoittanut Metrofolkkia (tapauksessani se tarkoittaa sitä, että voin kuunnella saman kappaleen 20 kertaa) olen tullut siihen tulokseen, että se sopii tähän kuin sello, tuota, ihan mihin tahansa. Siitä tulee musiikkiin rosoa, tarttumapintaa. On ehkä tyhmää sanoa, mutta Metrofolkin musiiki on humaania. Hyväksi sydämelle.

Toinen tämän kesän musiikkielämys oli Lipposjazzeilla. Paikallisessa ravintolassa oli M.A. Nummisen ja pianisti Mika Siekkisen keikka. Hillitöntä! Mauri Antero on tehnyt omaa juttua 1960-luvulta lähtien ja on aina ilahduttavaa nähdä, että joku on mukavasti omissa nahoissaan. Ja se, mitä Siekkinen teki pianolla, oli jotain ihan huikeaa. Molemmat artistit saivat toistuvia väliaplodeja otolliselta yleisöltä. Välispiikkien aikana saimme tietää, että YLE kehtasi äänin 3-2 kieltää kappaleen "Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa" kansanedustuslaitoksen vastaisena. Mitä siitä voi edes sanoa? Että byrokratia on perinteisesti huumorintajutonta.

 Viimeisin keikka, jolle aivan sattumalta päädyin, oli Proton String Quartetin ja Tuula Hällströmin Kuusikon tuvassa, Joroisten musiikkipäivillä. Suomalainen konserttiyleisöhän perinteisesti valitsee huonoimmat paikat. Ei me vaan, menin ystävän kanssa istumaan eturiviin, metrin päähän orkesterista. Keikkalla esitettiin suomalaista ja kansainvälistä elokuvamusiikkia jousikvartetille ja pianolle sovitettuna. Yleisölle annettiin lupa laulaa mukana, mikä mielestäni oli valtavan hauska idea (parin biisin ajan, mutta taustalta kuuluva hieman alavireinen hyminä häiritsi sitten kyllä loppukeikan ajan kovasti). Eturivin paikka, orkesteri sylissä, ja aivan hivelevän ammattitaitoista, tyylikästä jousisoittoa - tuttujen piisien loisteliaita sovituksia. Kuuntelin tukka putkella ja melkein kyynelehdin. Sanoinkin Tuula Hällströmille keikan jälkeen, että jos olisin eksentrinen miljonääri, tilaisin PSQ featurgin Tuula Hällströmiltä keikan arkiaamuiksi ma-pe klo 10-11. Oheisessa linkissä PSQ keikkailee Kimmo Pohjosen kanssa. 

   

Tarinan opetus: musiikki on hyväksi ihmiselle, ja jos mahdollista, kannattaa mennä kuuntelemaan kaikenlaista soittoa ja laulua. Kun se on hyvää, se on hyvää, tyylilajista riippumatta.

Muistiinpano

1.8.2013 istun hotellin ravintolassa syömässä maksapihviä. Luen kirjaa Kani nimeltä jumala ja yritän olla tuijottamatta vastapäisessä pöydässä istuvaa M. A. Nummista.