Kuvassa Seija-jänis, joka melkein lopetettiin, mutta joka sai lääkityksen, mutta ei liity mitenkään alla olevaan tekstiin

Olisi hienoa, jos lukisi Melloa tai Lelloa tai tiskatessaan havaitsisi kuten Byrne, arkkienkeleitä, joiden ainoa sanoma on kertoa, miten kantsii elää ja että juuri minä olen erittäin erityinen. Ainakin paljon erityisempi, kuin se lähikaupan kassa, jolle olen antanut nimen Hidaskäsi-Maarit (en tiedä, onko hän Maarit, toivottavasti ei, olin oikeasti kiitollinen, kun hän kerran jutteli kanssani älykkäästi punajuurista, eikä vain lappanut tuotteita ravintoketjun alkupäähän) tai Vihakautta-Seppo, kani, joka osoittautui naiseksi. Tai vaikka joku kehitysmaan ihminen, jolla ei ehkä ole aikaa miettiä elämänhallinnan ongelmia tai omaa erityisherkkyyttä, kun elää esimerkiksi kaatopaikalla tai pakolaisleirissä.

Silti, omat ongelmat eivät katoa siten, että ajattelee kaikkia niitä 5mrd ihmistä, joilla kuitenkin menee huonommin kuin minulla. Omat ongelmani ovat omia ongelmiani ja elelen niiden kanssa päivittäin. Se on vähän niin kuin olisi kesy karhu lemmikkinä. Hyvänä päivänä tosi mukava ja persoonallinen, pitkiäkin aikoja horroksessa, huonona voi lähteä puolet kasvoista.

Minusta olisi tosi mukavaa, jos oivallukset syntyisivät vähän toisella tavalla, kuin kahden nessupakkauksen välillä ja kuten naula kantapäähän. Onneksi silloin on ystävä, joka häätää aviomiehen sängystä ja näyttää läppäriltä Lewis-rikossarjaa ja sanoo, että kuule, mehän voisimme tehdä ongelmistasi tuollaisen seinänkokoisen mindmapin, niin kuin rikososastollakin. Voin auttaa.

Olisi valtavan upeaa, jos sitten aika pian 38-vuotiaana huomaisi, että elämä ei ole enää sellaista räpeltämistä, jossa kuumotetaan, petytään, kauhistutaan, pelätään, himoitaan, hävetään, toivotaan, raivotaan, yritetään ja silti käy niin, että kun maksaa ravintolassa, on lompakon kylkeen tarttunut maxi-terveysside, joka imaisisi vaikka elefantin menkat, mutta sentään on tullut itse niin vanhaksi, ettei kuole välittömästi siihen paikkaan vaan melkein ehkä iskee jonkin verran silmää tarjoilijapojalle, että tässä sitä vielä munasolu irtoaa ja pankkikortillakin on katetta, kuule.

Aikuinen vuohi mä oon, en enää eksy maailman tuuliin

Olen seurannut laiskan kiinnostuneesti kiinalaista horoskooppia jo joidenkin vuosien ajan. Olen vuohi, ja 19.2.2015 alkaa vuohen vuosi.

Olen 36. Tiedän monia asioita, joita en tiennyt viisi vuotta sitten, muun muassa sen, millainen äiti olen. Ostan lentokentältä vakiintunutta huulipunamerkkiäni. Leikkuutan hiukset tietyn malliseksi. Painoni pysyy samana. Huumorintajuni on hyvä, mutta sillä on raja, jonka jälkeen se loppuu. Osaan aikatauluttaa asioita. Osaan toimia tavoitteellisesti. Ymmärrän ensimmäistä kertaa, mistä Erica Jong kirjoittaa. Harkitsen Lessingin "Kultaisen muistkirjan" lukemista, mutta olen valmis nielemään pettymyksen, jos en tänäkään vuonna pääse siitä jyvälle.Tiedän myös, mitä minun täytyy opetella.

Aion opetella juoksemaan ja olemaan onnellinen. Aion kasvattaa lapsen. Aion kirjoittaa kirjan. Aion juosta, kirjoittaa ja olla onnellinen lapseni kanssa, vaikka pää irtoaisi.

Sitä, käsittääkseni, on olla vuohi.

Serendipity

Kuten sanottua, kesäteatteriproggis piti minut tiiviisti kotipaikkakunnallani. Matkat jäivät tekemättä. Muumit näkemättä. Autossa istumatta. Pakkaamatta. Pakatut purkamatta. Elimistöltäni jäi koko lomastressi kokematta, miten se nyt selviää? Onnistuin kuitenkin käymään kolmessa konsertissa ja toteamaan taas kerran, että musiikki on huumetta. Kaikki konsertit olivat enemmänvähemmän serendipity -kamaa.

Sisareni tulee kesäisin tänne Puskaan ja järkyttyy aina siitä, miten hyvin viihtyy (terveisiä Helsinkiin). Hän oli tyttärineen meillä viikon verran ja oli paitsi parasta seuraa, lisäksi huolehti itiöstä teatteriharjoitusten aikana. En ole ennen tiennyt, että jos nauraa viikon, menee paitsi ääni, myös kylkiluiden liitokset rintalastan molemmin puolin tulevat tuskallisen aroiksi, luulin jo, että särky johtuu sydämestä. No joka tapauksessa, ajoimme yht'äkkisen festari-innostuksen vallassa Rääkkylään Kihaus-folkkiin (tiedoksi, että Kesälahden Nesteen ilmoitustaululla ollut lappu, jossa luki "myydään kajakki", eikä mitään yhteystietoja aiheutti hysteriaa ainakin puoleksi tunniksi, ja että samoilla tienoilla jouduimme outoon valoilmiöön: ajoimme sateenkaaren ali, eikä se kadonnut, vaan värit auton ympärillä ja edessä näkyivät monta kilometriä). Viimeksi olimme Kihauksessa 14 vuotta sitten, mutta uskon, että seuraavaan kertaan ei mene ihan niin kauan.

Sisko lumoutui kantelemusiikista. Minä ihastuin Metrofolkiin. Keikka oli akustinen, yhtye iso. Soittimia löytyi busukista (kyllä, tarkistin kirjoitusasun, bouzouki ja suomeksi kuulkaa busuki, ettäs tiedätte) kitaran ja sellon kautta läskibassoon, pianoa, vaskia, bongoja ja laulua. Metrofolk on yhdistelmä jopa naiivin elämänmyönteisiä, mutta oivaltavia sanoituksia ja erittäin taidokasta soittoa. Sävellykset ovat kiinnostavia ja rytmityksistä löytyy hyviä jekkuja. Laulu on selvästi eniten amatöörikamaa, mutta kun olen voimasoittanut Metrofolkkia (tapauksessani se tarkoittaa sitä, että voin kuunnella saman kappaleen 20 kertaa) olen tullut siihen tulokseen, että se sopii tähän kuin sello, tuota, ihan mihin tahansa. Siitä tulee musiikkiin rosoa, tarttumapintaa. On ehkä tyhmää sanoa, mutta Metrofolkin musiiki on humaania. Hyväksi sydämelle.

Toinen tämän kesän musiikkielämys oli Lipposjazzeilla. Paikallisessa ravintolassa oli M.A. Nummisen ja pianisti Mika Siekkisen keikka. Hillitöntä! Mauri Antero on tehnyt omaa juttua 1960-luvulta lähtien ja on aina ilahduttavaa nähdä, että joku on mukavasti omissa nahoissaan. Ja se, mitä Siekkinen teki pianolla, oli jotain ihan huikeaa. Molemmat artistit saivat toistuvia väliaplodeja otolliselta yleisöltä. Välispiikkien aikana saimme tietää, että YLE kehtasi äänin 3-2 kieltää kappaleen "Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa" kansanedustuslaitoksen vastaisena. Mitä siitä voi edes sanoa? Että byrokratia on perinteisesti huumorintajutonta.

 Viimeisin keikka, jolle aivan sattumalta päädyin, oli Proton String Quartetin ja Tuula Hällströmin Kuusikon tuvassa, Joroisten musiikkipäivillä. Suomalainen konserttiyleisöhän perinteisesti valitsee huonoimmat paikat. Ei me vaan, menin ystävän kanssa istumaan eturiviin, metrin päähän orkesterista. Keikkalla esitettiin suomalaista ja kansainvälistä elokuvamusiikkia jousikvartetille ja pianolle sovitettuna. Yleisölle annettiin lupa laulaa mukana, mikä mielestäni oli valtavan hauska idea (parin biisin ajan, mutta taustalta kuuluva hieman alavireinen hyminä häiritsi sitten kyllä loppukeikan ajan kovasti). Eturivin paikka, orkesteri sylissä, ja aivan hivelevän ammattitaitoista, tyylikästä jousisoittoa - tuttujen piisien loisteliaita sovituksia. Kuuntelin tukka putkella ja melkein kyynelehdin. Sanoinkin Tuula Hällströmille keikan jälkeen, että jos olisin eksentrinen miljonääri, tilaisin PSQ featurgin Tuula Hällströmiltä keikan arkiaamuiksi ma-pe klo 10-11. Oheisessa linkissä PSQ keikkailee Kimmo Pohjosen kanssa. 

   

Tarinan opetus: musiikki on hyväksi ihmiselle, ja jos mahdollista, kannattaa mennä kuuntelemaan kaikenlaista soittoa ja laulua. Kun se on hyvää, se on hyvää, tyylilajista riippumatta.

Uteliaana

Ajattelin paastota. Paaston tarkoitus on oman elämän tarkastelu. Ajattelin ottaa muutamia ristiriitaisia elementtejä ja jättää ne pois arjestani ja tarkastella, miten se vaikuttaa ajankäyttööni, olemiseeni, sieluuni.

Koska paastoista ei ole tarkoitus  meuhkata, pidättäydyn kertomasta hankkeesta sen enempää nyt, kerron sitten, jos onnistuin (tai jos tein mahalaskun), mitä oivalsin ja mikä jäi askarruttamaan.

Kysymykseni ennen paastoa on, hallitsenko itse omaa ajankäyttöäni vai onko se ulkopuolelta ohjautuvaa? Olenko löytänyt sellaisia rentoutumisen, lepäämisen, virkistyksen ja läsnäolon tapoja, jotka auttavat minua ja läheisiäni?  

Lupaan itselleni, ettei paaston tarvitse olla ehdoton, koska olen yliherkkä kaikelle ehdottomuudelle. Onnistun paremmin, kun muistutan, että teen asioita vapaasta tahdostani. Kukaan ei kyttää minua, eikä rankaise. 

Proaktiivisuus ja kenttälapio

It is amazing how aging (all friends older than 40 now shut up) effects the energy level. Recovering takes time. Right now I feel that I'm hit by a a meteorite. And the winter is coming, which basically means, that I really should just stay in my nest and have a lot of naps.

Wanhuus ei tule yksin, minkä huomaan siitä, että kun energiataso on hiipinyt matalalle, sen nostamiseen ei riitä kunnon yöunet ja tilkkanen kahvia, vaan rekka-autollinen piristeitä ja miniloma kylpylässä.

Tein talousarvion. Kuulin erilaisia lievästi sekä paljon huolestuttavia kunta-alan uutisia. Sain tietää, että ELYt ja AVIt suunnittelevat kuntien henkilöstölle selviytymispakkauksia tulevien kuntaliitosten vuoksi. Esitin ihan ääneenkin kysymyksen, koostuvatko ne kenties kenttälapiosta ja syanidikapselista? Että kun on ensin ystävällisesti kaivanut itselleen montun ja puraissut kapselia, voi vielä viimeistellä työnsä lapion terävällä reunalla.

Jos minulla olisi tarpeeksi energiaa vitutukseen, minua vituttaisi. Ei ole. Se energia on varattu pienelle joulumieliselle lehtijutulle, johon paneudun än yy tee.