Jos mietit, niin helmikuussa 38.

Kävin intensiivisen väittelyn erään FB-sivuston kanssa. Ihmiset halusivat kerätä avustustarvikkeita vastaanottokeskuksen lapsille. Toiset ihmiset halusivat estää. Kaksi kertaa admin poisti kokonaan keskusteluketjun "koska se ei pysynyt asiallisena" sen sijaan, että hän olisi vain bannannut rasistiset huutelijat.

Kun muutamakin ihminen tiedusteli adminilta asiaa, hän totesi, ettei havainnut rasistista huutelua, ainoastaan humoristisia kommentteja. Tarjoudun käymään hänen kanssaan kommentit yhdessä läpi, jos hänellä oli vaikeuksia erottaa rasistista huutelua humoristisista kommenteista. Siihen hän vastasi MV-lehden linkeillä JA sulkemalla taas yhden keskustelun kokonaan.


Tällä FB-sivustolla ei saa enää "keskustella pakolaisista", koska keskustelu ei pysy asiallisella linjalla, mutta se ei johdu siitä, että admin hoitaisi hommansa vaan siitä, että admin paljasti todellisen karvansa (heh heh, hänestä partalapsi ja karvakäsi olivat vain sellaista vitsihuumoria, tiedättehän, saatanan kukkahatut).


Rasismi on ihmisen etnisen taustan tai biologisten eroavaisuuksien tai henkisten ja fyysisten ominaisuuksien perusteella tapahtuvaa syrjintää. Humoristiset jutut taas ovat sellaisia, että ne naurattavat ihmisiä. Yhdyssanasääntöihin liittyy helppoja muistisääntöjä. Nimittelyyn ja huumoriinkin voisi testata sellaista muistisääntöä, että tuntuisiko nimitys itsestä keljulta? Jos minä äkkiseltään päätän kutsua jotain ihmistä läski-lissuksi, niin onko se Liisan mielestä okei? Jos vitsi läski-lissusta naurattaa minua kovasti, naurattaako se myös Liisaa?


Joskus tuntuu siltä, että kaikki ihmiset ovat todella todella todella tyhmiä.

Sekin keskusteluun osallistunut ihminen, joka ei voinut poistua kotoaan, ettei eräs etninen ryhmä kähminyt tai huudellut hänelle. Halusin olla dissaamatta hänen kokemustaan ja sanoin, että ahdistelu on aina väärin ja että seksuaalinen väkivalta on valitettavan ja karmean yleistä myös kantaväestömme parissa. Hän epäili, että olen jo siinä iässä ja vähän sen näköinen, etten kohtaa varmaan enää ahdistelua ja kähmintää. Auts. Voi olla totta, mutta kun myös vanhukset ja vammaisiin kohdistuu riski joutua ahdistelun uhriksi.


No, adminilta silleen johdonmukaista, että tämäkin keskusteluketju poistettiin kokonaan. Minä menin pois Internetistä uimahalliin perheen kanssa ja olin edelleen sitä mieltä, että ihmiset ovat todella todella todella tyhmiä.

Känkkäränkkä

Paikkakuntien FB-ryhmistä kuulee, missä kannattaa pestä matto ja millä nuorisoseurantalolla on hauska iltatapahtuma. Siellä kuulee myös valkoisesta transitista, joka ajelee hitaasti asuinalueella. Virrasta pulpahtaa kännykkäkameralla napattu kuva (pakkauksessa olevasta) injektioneulasta, joka on löytynyt ulkoilualueelta. Liittymän kohdalle harmittavasti pysäköity auto on myös päätynyt kuviin sadattelujen kera. Pinnalla kuohuu päiväkausia kertomus, jossa lemmikinomistaja kertoo kissastaan, joka on tullut kotiin vatsa auki ja on jouduttu lopettamaan: "[E]läinlääkäri oli sitä mieltä että viilto on liian siisti tullakseen petoeläimestä tai toisesta kissasta", kertoo omistaja. Hän on antanut itsensä ymmärtää, että joku on tahallaan vahingoittanut kissaa kuolettavasti.

Arvaatteko, monennessako kommentissa ehdotetaan lynkkauspartiota pedofiilin, varasliigan, narkkarin tai eläinrääkkääjän poistamiseksi katukuvasta?

Hitaasti liikkuva transit voi olla jonkun yksinhuoltajan muuttoauto, jonkun, jonka auto on hirveän täynnä tavaraa ja joka pelkää lasipöydän ja huonekasviensa puolesta ja etsiskelee uuden asuntonsa osoitetta, koska on ollut niin uskalias ja tulee niin kaukaa, että on vuokrannut asunnon näkemättä sitä. Neulalla voidaan pistää muutakin, kuin huumausainetta. Husiman Persiessä olevalta nuotiopaikalta löytynyt neula ei luultavasti ole nistin huumeruisku, itse veikkaisin diabeetikkoa, mutta minähän olenkin tällainen kukkahattutäti. Ja jos minä pysäköin auton kadun varteen siten, että se harmittaa jotakin, niin mielelläni kuulisin siitä ja siirtäisin autoa, jossa sentään on liikkuvat etupyörät sen sijaan, että löytäisin itseni kohta Internetistä, jossa korttini haluttaisiin polttaa ja renkaat viillellä. Vähintään. 

Ja kissat. Ne eivät kuulu Suomen luontoon, missä ne aiheuttavat paljon tuhoa ja kokevat todennäköisesti tuskallisen kohtalonsa lasinkappaleiden, piikkilangan tai auton vahingoittamana. Onko tosiaan mukavampaa ajatella, että kissaa on viillellyt sadistinen eläinrääkkääjä, kuin kohdata se, että on ottanut riskin ja antanut kissan ulkoilla vapaasti ja sitten on käynyt niin kuin on käynyt?

Some on kiva. Siellä on ystäviä ja nokkelia juttuja ja ideoita ja tietoa ja vuorovaikutusta. Ja sitten siellä on tällaisia tyhmien aikuisten känkkäränkkänurkkia, joita tekee mieli karttaa.

Tässä yhtenä iltana lähdin kävelylle ja yritin kohdata pelon, sen saman pelon, jota nuori samalla paikkakunnalla asuva nainen koki kertoessaan, että katukuvassa liikkuvat partiot lisäävät hänen turvallisuudentunnettaan. Oli hyvin hieno kesäilta. Rannalla oli joukko arabiaa puhuvia miehiä, jotka keräsivät pikniktavaroitaan ja juttelivat äänekkäästi ja käsiään huitoen. Pinnistin. Tuli mieleen karjalaiset sukulaiseni. Ainakin isoäitini menestyksekäs taktiikka oli se, että kovaäänisin voittaa puheenvuoron.

Sen sijaan kohtasin pelon ja vihan, kun päädyin kieltokyltein somistetulle omakotiyhdistyksen yksityiselle uimarannalle. Hiekka- ja kestopuukaistaleelle oli perustettu ikioma poliisivaltio alaikäisiä koskevine ulkonaliikkumiskieltoineen. Jokamiehenoikeus sallii muun muassa uimisen kaikkialla, paitsi pihassa, jota koskee kotirauha. Kylttejä voi panna, mutta niitä ei tarvitse noudattaa. Puomin voi asettaa, mutta sen kiertäminen on sallittua. Vein saman tien kansalaistottelemattoman, tatuoidun kehoni järveen ja lähtiessäni heitin kävyllä kylttiä niin, että kajahti.

Kuvassa Seija-jänis, joka melkein lopetettiin, mutta joka sai lääkityksen, mutta ei liity mitenkään alla olevaan tekstiin

Olisi hienoa, jos lukisi Melloa tai Lelloa tai tiskatessaan havaitsisi kuten Byrne, arkkienkeleitä, joiden ainoa sanoma on kertoa, miten kantsii elää ja että juuri minä olen erittäin erityinen. Ainakin paljon erityisempi, kuin se lähikaupan kassa, jolle olen antanut nimen Hidaskäsi-Maarit (en tiedä, onko hän Maarit, toivottavasti ei, olin oikeasti kiitollinen, kun hän kerran jutteli kanssani älykkäästi punajuurista, eikä vain lappanut tuotteita ravintoketjun alkupäähän) tai Vihakautta-Seppo, kani, joka osoittautui naiseksi. Tai vaikka joku kehitysmaan ihminen, jolla ei ehkä ole aikaa miettiä elämänhallinnan ongelmia tai omaa erityisherkkyyttä, kun elää esimerkiksi kaatopaikalla tai pakolaisleirissä.

Silti, omat ongelmat eivät katoa siten, että ajattelee kaikkia niitä 5mrd ihmistä, joilla kuitenkin menee huonommin kuin minulla. Omat ongelmani ovat omia ongelmiani ja elelen niiden kanssa päivittäin. Se on vähän niin kuin olisi kesy karhu lemmikkinä. Hyvänä päivänä tosi mukava ja persoonallinen, pitkiäkin aikoja horroksessa, huonona voi lähteä puolet kasvoista.

Minusta olisi tosi mukavaa, jos oivallukset syntyisivät vähän toisella tavalla, kuin kahden nessupakkauksen välillä ja kuten naula kantapäähän. Onneksi silloin on ystävä, joka häätää aviomiehen sängystä ja näyttää läppäriltä Lewis-rikossarjaa ja sanoo, että kuule, mehän voisimme tehdä ongelmistasi tuollaisen seinänkokoisen mindmapin, niin kuin rikososastollakin. Voin auttaa.

Olisi valtavan upeaa, jos sitten aika pian 38-vuotiaana huomaisi, että elämä ei ole enää sellaista räpeltämistä, jossa kuumotetaan, petytään, kauhistutaan, pelätään, himoitaan, hävetään, toivotaan, raivotaan, yritetään ja silti käy niin, että kun maksaa ravintolassa, on lompakon kylkeen tarttunut maxi-terveysside, joka imaisisi vaikka elefantin menkat, mutta sentään on tullut itse niin vanhaksi, ettei kuole välittömästi siihen paikkaan vaan melkein ehkä iskee jonkin verran silmää tarjoilijapojalle, että tässä sitä vielä munasolu irtoaa ja pankkikortillakin on katetta, kuule.

Ratkaisukeskeisyys ja heittokirveet

En voi puhua asioista nimillä, mutta voin yleisesti sanoa, että silloinkin, kun näkisit hyvin paljon vaivaa ja tekisit parhaasi ja saisit aikaan ihan onnistuneen lopputuloksen, on aina niitä, joista on hauskaa tulla ja potkaista polvitaipeeseen.


Sellaisista ihmisistä pitää päästä eroon ja heistä on pysyttävä loitolla.

Sellaisista ihmisitä ei voi aina hankkiutua eroon ja pysyä loitolla, mutta heille voi asettaa rajat ja valvoa niiden koskemattomuutta.

Voi yrittää asettaa.

Rajaloukkauksia tapahtuu. Silloin on kerrottava rajan paikka uudelleen ja sudittava merkkikiviin tuore maali. Uudelleen, uudelleen, uudelleen ja uudelleen, niin kuin pieni ylväs valtio. Välillä voi tehdä vihajoogaa® ja panna rakkolaastareita peukalonhankaan ja teepuuöljyä niskaan itikoiden vuoksi.

Todellisten ystävien kanssa voi luoda fantasioita, joissa revitetään Passattia soratiellä ja ratkotaan ongelmia fiskars-halkaisukirveen, pistolapion ja pressun avulla. Synkkä nauru puhdistaa, se on sielun paskaista räsymattoa hankaava, suopaista vaahtoa pärskien kuolaava juuriharja, sen mustemman joen laiturilla. Ja se usko, että joskus tämä vielä loppuu. Jos kuolema ei erota, niin aika, järki, ja itsepintaisuus. Väki. Väkevien akkojen salainen voima.

Ja sitten on se mesiangervon lenseä katku, juovuttava lempeys, lähimmäisten ympärille kietoutuva parveilevien mehiläisten joukko, mihin nukahdan siinä uskossa, että mitään pahaa ei voi tapahtua.

Horisonttinani arkistokorttien himmeänsiniset vaakaviivat

Muistan graduvaiheesta elävästi yhden kohtaamisen ohjaajani kanssa. Olimme käsitelleet opinnäytettä, olin saanut korjauspalautetta ja juttelimme enemmän jo niitä näitä hänen työhuoneessaan. Sanoin, että pidän erilaisista muistikirjoista _ kovasti_, ja vihkojakin on kertynyt matkoilta ja paperikaupoista...

Hetkinen, hän sanoi ja nosti työhuoneensa kaapin päältä kannettavan Esselte riippukansiolaatikon® ja näytti oman käyttämättömien muistikirjojensa kokoelman.

Graduohjaajani oli myös ensimmäinen ihminen, jolla näin Filofaxin personal organizerin, se oli ostettu Italiasta ja sen ihanasti ja akateemisesti kuluneet kannet olivat konjakinväristä nahkaa. Ensimmäisen filofax-kalenterini löysin samana syksynä kirjakaupan alennuslaatikosta. Se maksoi muutaman kympin, ja käteni hikosivat, koska tiesin, minkä verran paperirahaa pitäisi latoa tiskiin, jos sen hankkisi uutena ja ohjehintaan. Hankin vain kermanvärisiä kalenterivuosipaketteja, vaikka niitä piti tilata erikseen (pyydän, ettette anna minun aloittaa suomalaisten kirjakauppojen - etenkään niiden toimistotarvikeosastojen - tilasta).

Olen Jenni, 37, ja minulla on toimistotarvikefetissi. Se ei ole sellainen, jossa kuulutaan Internetin kalenteriryhmiin ja päällystetään oma planneri kuvioidulla teipeillä ja tarroilla ja motivaatioteksteillä, joissa lukee "Dream" tai "Love" tai "Dream and Love". En lähettäisi viikostani valokuvaa sellaiseen kalenteriryhmään, johon en siis missään tapauksessa kuulu. Minun kalenterissani ei lue "Dream and Love" sievässä kuumailmapallossa, siellä lukee "menkat", "maksa perintään mennyt sähkölasku" ja erilaisia puhelinkeskusteluista napattuja keskustelunpätkiä, joista saattaa lähteä liikkeelle joku dialogi johonkin novelliin ja joita ei voi toistaa, koska niissä on säädyttömyyksiä ja rumia sanoja, koska jostain syystä naisremakkaa sisältävissä puheluissa on paljon erilaisia säädyttömyyksiä ja rumia sanoja.  Kutsumme sitä kuulumisten vaihtamiseksi, vaikka se onkin jonkinlaista kiroiluterapiaa ja vihajoogaa *asetu kevyeen haara-asentoon ja anna käsien riippua rentoina, aloita sisäänhengitys, nosta kädet, ojenna kesot ja tervehdi universumia, anna hengityksen pitää tässä kohtaa pieni luonteva tauko, lähde pakottamatta uloshengityksen mukana laskevaan liikkeeseen, pidä leuka rentona ja niska suorana, uloshengittäessäsi toista mantraa vittusaatanavittusaatanavittusaatana ja palaa perusasentoon*.

Sen sijaan toimistotarvikefetissini liittyy materiaaleihin, yksilöllisyyteen ja tarpeeseen kirjoittaa ylös asioita. Materiaaleissa pidän laadusta: villasta, nahasta, metallista, paksusta paperista ja kierreselästä, jonka ansiosta kansion tai muistikirjan saa kunnolla auki. Pidän hillityistä väreistä ja eleettömästä tyylikkyydestä. Kalenterihuuma on alun perin varmaankin lähtenyt siitä, että minulla on tiettyjä esteettisiä ja käytännöllisiä vaatimuksia. Pidän kermanvärisestä paperista. Haluan nähdä koko viikon per aukeama. Kellonaikojen pitää alkaa riittävän aikaisin ja loppua riittävän myöhään. Tarvitsen viikonnumerot. Kalenterin pitää olla juuri sopivan kokoinen. Sen pitää olla miellyttävän näköinen, koska se on aina esillä.

Teennykyisinitseomatkalenterini.

Kotitoimistoni ei tee elämästäni vielä kovin organisoitunutta, mutta pupunmuotoiset klemmarit, vanhainaikaiset päivämääräleimasimet ja rei'ittäjät, jotka lävistävät peltiä, saavat sydämeni lyömään nopeammin. Uuden muistikirjan aloittaminen on lupaus siitä, että kyllä, tulee se päivä, jolloin tämä elämäksesi kutsuttu räpellys on kasassa ja sen ympärillä on kumilenkki.

Tide is turning

Olen seuraillut uteliaana kiinalaista horoskooppia (eihän minun tarvitse sanoa, etten usko siihen) ja hakenut sieltä aina jonkin ajatuksen ja tunnelman, johon olen vuoden mittaan palannut. Ehkä sen vuoksi elin yhden tähänastisesta elämästäni raskaimman jakson oman merkkini, vuohen vuonna. Minun piti vain ajatella, että kosmiset voimat ovat takanani, kun tein elämässä ison ratkaisun.

Kun vuorovesi vaihtuu, siihen ei vastata ämpärillä. Kun astian kääntää ylösalaisin, se on tyhjä, ja kun minun mieleni kiinnittyy johonkin ajatukseen, se pitää siitä kiinni, ellei sitä hakata siitä irti kirveellä. Ja lopputulos on aina jotenkin rujo. Erosin.

En olisi osannut päästää irti, ellen olisi antanut itselleni lupaa epäonnistua ja laittaa oman onnellisuuden tavoittelua luvallisten päämäärien joukkoon. Minä väsyin ja kun ei ollut enää mitään, mistä ammentaa, luovutin. Isojen asioiden ja ratkaisujen jälkeen alkaa toipuminen. Olen tavattoman väsynyt. Nukun huonosti. Minusta tuntuu siltä, kuin olisin koko ajan vähän humalassa. Olen äkkipikainen ja torjuva ja huudan lapselleni. Mutta kirkkaina hetkinä alan nähdä, mihin olen itseni pistänyt. Taivaanrannassa Orion tavoittelee jousella saalista. Linnunrata on helmiäiseltä hohtava polku horisontista horisonttiin. Kylmimpinä aamuina koko maisema on metallinhohtoinen. Kävelen pienten poikien kanssa katsomaan, miten geminidit leimahtavat osuessaan ilmakehään. Puhumme siitä, mistä naiset teknisesti ottaen pissaavat ja miten karhulle kävikään, kun se pisti häntänsä avantoon.

Alan tietää, mitä taidan haluta. Löydän täydellisen takin ja täydellisen käsilaukun ja täydelliset vaelluskengät. Ajattelen kävellä paljon, pitää käsiä takintaskussa ja päiväkirjaa käsilaukussa. Asiat käyvät järkeen. Niiden tosiolemus paljastuu. Ne löytävät paikkansa. Ja minä törmään ihmiseen, vähän niin kuin väkijoukossa huomaisi tutun hahmon.

Discotanssimme lapsen kanssa olohuoneessa. Ostan verhot, joissa on kaikkia värejä. Kuuntelen musiikkia, jollaista en olisi koskaan uskonut kuuntelevani.

Käytän sanoja, joita en olisi koskaan uskonut käyttäväni. Ja se kaikki, tekee minut toiveikkaaksi apinan vuoden suhteen.

Onni on barrikadi

Vuohen vuoden trendini olkoon perusasioihin palaaminen. Aion tutkia ja lajitella elämäni perusrakenteita ja päämääriä. Haluan, että nimenomaan arki on hyvää, inhoni sellaisia käsitteitä, kuten "laatuaika", kohtaan vain kasvaa. Arkirutiinin pitää palvella elämää. Arjessa pitää olla asioita, jotka tuottavat välitöntä primitiivistä mielihyvää, kuten kaakao, elokuvat ja Seppo-kani, mutta myös asioita, jotka tuottavat hyvää laajemmassa merkityksessä. Klassikkojen lukeminen (ja kirjoittaminen [ha ha {pun intended}ha]!), musiikki, liikunta, hyvien asioiden edistäminen tuottavat hyvää, joka kestää pitkään ja haihtuu hitaasti. En ole ihminen, joka sanoisi, että onni on villasukka. Olen ihminen, joka sanoo, että onni on läpimennyt kansalaisaloite. Ellen olisi tällainen vanha virkarukkanen ja kannattaisi vakautta ja turvallisuutta, saattaisin radikalisoitua. Ehkä radikalisoidun sitten vähän kypsemmässä keski-iässä. Mikään ei lyö samalla tavalla vyön alle, kuin harmaapäisen puolimaraton-mummon fjällräven-reppu. Eilen meillä oli naapurin kanssa miniseminaari residenssimme aulassa. Tavoitteeksi muotoiltiin: "pienet pysyvät muutokset". Kaikki me olemme todistaneet monia pieleenmenneitä elämäntaparemontteja. Viisasta olisi saneerata jokin elementti huolellisesti, kuin yrittää purkaa jotain alkutekijöihinsä. Samasta romusta rakentuu entisenlaista.

Aikuinen vuohi mä oon, en enää eksy maailman tuuliin

Olen seurannut laiskan kiinnostuneesti kiinalaista horoskooppia jo joidenkin vuosien ajan. Olen vuohi, ja 19.2.2015 alkaa vuohen vuosi.

Olen 36. Tiedän monia asioita, joita en tiennyt viisi vuotta sitten, muun muassa sen, millainen äiti olen. Ostan lentokentältä vakiintunutta huulipunamerkkiäni. Leikkuutan hiukset tietyn malliseksi. Painoni pysyy samana. Huumorintajuni on hyvä, mutta sillä on raja, jonka jälkeen se loppuu. Osaan aikatauluttaa asioita. Osaan toimia tavoitteellisesti. Ymmärrän ensimmäistä kertaa, mistä Erica Jong kirjoittaa. Harkitsen Lessingin "Kultaisen muistkirjan" lukemista, mutta olen valmis nielemään pettymyksen, jos en tänäkään vuonna pääse siitä jyvälle.Tiedän myös, mitä minun täytyy opetella.

Aion opetella juoksemaan ja olemaan onnellinen. Aion kasvattaa lapsen. Aion kirjoittaa kirjan. Aion juosta, kirjoittaa ja olla onnellinen lapseni kanssa, vaikka pää irtoaisi.

Sitä, käsittääkseni, on olla vuohi.

Satunnainen matkailija

En ole mikään maailmanmatkaaja. Lentäminen on epäekologista ja kotona pysyminen on helppoa, mutta sitten ei ikinä pääse irti mistään: omista rutiineista, oman elämänpiirin pienuudesta. Suomesta, joka on iso ja harva ja kolisee onttoa, puolisokeaa ajattelua, paikallaan samassa liejussa päivästä toiseen junkuttavaa keskustelua ja somessa välähtäviä vääristyneitä kasvoja tai takapuolia, koska yhtä kaikki, paskaa sieltä kuitenkin työntyy.

Roikutin vuosikaudet fb-kavereissani ihmistä, jonka ajattelu nosti lounaan nieluun. Periaatteesta. Halusta ymmärtää ajattelua, jota vierastan. Kai se olisi jotenkin mennyt, jos olisi ollut vuorovaikutusta ja toista kunnioittavaa keskustelua. Lopulta hän antoi periksi ja ilmeisen värikkäästi sulki minut ulos piiristään.

Hyvä.

Olen sen jälkeen myös itse osannut päästää irti ihmisistä, joiden kanssa olen vain yhteisen historian takia, velvollisuudesta. Jälkeenpäin olen ällistellyt omaa ajokoiramaisuuttani. Mikä ystävä se sellainen on, jonka tavatessaan ei aina tiedä, ollaanko väleissä vai eikö, eikä tiedä, mistä välirikko kulloinkin johtuu?

Lisäksi olen sallinut itselleni asian, jota en ole aikasemmin sallinut: olen antanut itseni hävetä muiden puolesta. Erilaisten ajatusten sietäminen on hyvästä, mutta huonon käytöksen suvaitseminen on vain tyhmää. Aina voi pyytää toista perustelemaan oman kantansa ja edellyttää, että se tapahtuu asiallisesti. Ja tietenkin, täytyy itse olla valmis samaan.

Olemme käyneet tänä vuonna peräti kahdesti ulkomailla eri paikoissa pitempiä aikoja oleskelevien ystävien aloitteesta. Kummallakin kerralla olen ollut suunnattoman ihastunut oleskelupaikkakuntaani.  Olen istunut vuorilla ja kukkuloilla ja kahlannut meressä ja raahannut Suomeen kiviä, pelargonian taimen, paprikasäilykettä ja ideoita. Voisin asua ulkomailla, jossakin päin Eurooppaa. En siksi, etten tajuaisi, mikä Suomessa on erinomaista, vaan siksi, että muuallakin on hyvää.

Olen myös iloinnut siitä, että olen uskaltanut lähteä. Olen varmaankin ystäväpiirini viimeinen ihminen, joka on ensimmäistä kertaa yksin matkalla. Minusta rehellinen turistius on mahtavaa: on hyvä, jos voi säilyttää itsessään sellaisen osasen, joka on aidosti innostunut kaikesta. Maailmanmatkaajan väsynyt kyynisyys ei luonnistu minulta. Itseni ja tuhannen matkakuvan välissä on vain pieni unohdus: se, että kamera on työpöydällä harmaassa marimekko-pussissa.

Keväin

Jenny from the Bush kevätsiivosi. Mutta ei kovin perusteellisesti, lähinnä kosmeettisesti, flunssan vuoksi, mutta ihan samalla, kuin aivot alkavat uskomaan, että feikkihymy on oikea, koska se teknisesti liikuttelee samoja lihaksia ja samat alueet aivoissa aktivoituvat, niin kosmeettisestakin siivouksesta tulee hyvä mieli ja sellaine nolo, että asiat ovat kohentuneet.

Ilmassa:

Neulonta, Johanna Sinisalon kirjat, elintarvikkeiden ostaminen suoraan tuottajalta ja kevät. Selailin Knittyä ja Ullaa, minkä jälkeen siirryn suoraan soveltamaan jotain omaa ideaa hyvin paksusta puuvillan, villan ja polyesterin sekaisesta säkkimäisestä ponchosta, johon voi ryömiä huonona päivänä Auringon ytimen ja taskumatin kanssa.

Kirjoitin ensin "taskulampun" kanssa.

Olemme myös siivonneet kulutustottumuksia ja alkaneet ostaa tuotteita suoraan tuottajilta. Tällä hetkellä olen ostanut tuottajalta vaatteita, leipää, kalaa ja kananmunia. Monilla on jokin kontakti, pieniä ruokarinkejejä löytyy yllättävistä paikoista: kananmunat tulivat perjantaina lapsen  päiväkotiin, Letun lokeroon. Tuore kuha ui työpaikan jääkaappiin. Keskusliikeet! Hmph. Mitä lähiruokaa se naapuriviljelijän porkkana enää on, jos se tulee lähikauppaan käväistyään ensin Helsingin vihannestukussa?

Vien flunssaisen itseni ja lapsen päiväunille nyt. Siivoamme pois viruksia ja univelkaa.

Taas pääsimme jouluun

Kirkkaanpunainen lada kiihdyttää vihreisiin valoihin. Katolla tärisee joulukuusi. Pensasaitojen alla on paksu kerros niljakkaita ruskeita lehtiä ja roskaa.

Jääkaapissa on ruokaa. Jos sen käyttää kekseliäästi, luulen, että sillä elää kaksikin lapsiperhettä. Kuukauden verran. Kaupungilla halailen vanhoja tuttuja. Jouluvalot olivat aatonaattona tarjouksessa: lapsen huoneessa on vihreät ja keittiössä punaiset pallot. Ilman silmälaseja ne näyttävät sykkivän oman epäsäännöllisen pulssin tahtiin. Ulkona on pimeys, kaupungissa on valoja, mutta maalla se olisi kuin ikkunaan painautunut elukka. Radio kertoo taas yhdestä lähestyvästä myrskystä. 

Joulun paras hetki on, kun säikäytän lapsen tökkäämällä häntä selkään värisevällä ja ulisevalla valomiekalla. Tai se, kun ostimme sulkeutuvasta kukkakioskista viisi punaista neilikkaa, jotka sointuvat hienosti yhteen hämähäkkimiehen kanssa. Tai se, kun istuin naisten joulusaunassa mutanaamio kasvoilla. Tai se, kun nauramme punaviinihiprakassa puolison kanssa huonosti käsikirjoitetulle australialaiselle hömppäsarjalle. 

* * *

Huomenna palaan töihin ja kotiin. Olen luovuttanut. En enää ajattele elämää viiden vuoden sykleissä. Suunnittelen kuusi kuukautta eteenpäin. Vuosi kierähtää toiselle kyljelleen. Syön lapsen kanssa kalanmaksaöljyä. Varaudun myrskyihin patteriradiolla ja taskulampulla. Elän hyvää elämää.

Yst.

Keskustelin puolison kanssa elämänlaadusta ja haaveista.

Pieniä olivat haaveet.

Kirja, juokseminen, takapiha, melonta, uiminen, tanssiminen, ystävien ja perheen kanssa hengailu, ja se, että kerran parissa vuodessa voisi tehdä jonkun hitaan ja mielenkiintoisen matkan. 

Unelmieni rima on matalalla, yritän selvästi tehdä onnellisuudesta helposti saavutettavaa. Hyvä. 

Ystävyys on myös noussut kaiken keskiöön. Elämääni on tullut ja jäänyt, palannutkin muutavia helmiä, jalokiviä, aarteita, joiden kanssa voi olla oma itsensä. Kirjoitettuna se on latteus. Elettynä se on jotain hyvin syvää ja elämän läpäisevää. Se on ihmisessä lepäämistä, ja jatkaisinko? Nautintoa, naurua, toisen kannattelua, ideoiden kasvattamista, kuuntelua ja loputonta puhetta. Kun jutut eivät vaan lopu. 

Olimme uimassa, pulisimme lämpimässä lastenaltaassa ja totesin, että uima-allas on lähellä Jumalan ideaa, kun lämmin vesi kannattelee ja hoivaa. Keskustelukumppanini oli, niin olen ymmärtänyt, syväksi uskonnollinen, mutta nauroi, koska ymmärsi, vaikka hänen käsityksensä Jumalasta oli luultavasti suurempi ja moniulotteisempi. Yhteys on aina löydettävissä. Se on aina löydettävissä.

Loppuun kuva akvaariosta.

Maailmanparantaja

Ja eräänä päivänä kypsyin kertakaikkisesti eläinten ja ihmisten kaltoinkohteluun ja aloin tehdä johdonmukaisesti eettisiä kulutusvalintoja.

Ostin paikalliselta kuluttajalta lammassäilykettä ja lopetin isojen jalostusliikkeiden lihatuotteiden ostamisen, mutten ehdottomasti.

Väsähdin kodin kaaokseen ja siihen, että se tuntuu vahvasti siltä, että se on pantu kasaan muiden jätteistä. Sehän on sinänsä täysin kannatettavaa, jos on aikaa ja makua. Itse kalustin asunnon nopealla aikataululla. Oli pakko hankkia tietyt peruskalusteet, enkä välittänyt siitä, sopiiko ne toisiinsa tai miellyttääkö ne silmää. Nyt, kahden vuoden asumisen jälkeen, tein vihdoin inventaarion ja reilusti poistoja. Huojuvat lastulevyhyllyt ja huonokuntoinen lastulevykantinen pöytä lähtivät jätepisteelle. Ostin reilusti lundiaa fb:n kirppisryhmästä ja maailman tyylikkäimmän keinonahkavintagesohvan täältä. (Vanha hyvä sohvakalusto lähti tyytyväisen ystävän kotiin). Toimitin painavat keskuslattiamatot kirpputorille ja käytin yhden päivän löytääkseni sopivan käytetyn maton olkkariin. Vedin kirpputoreilla ja kierrätyskeskuksessa vesiperän ja ajauduin Sotkaan. Myyjän avulla löysin heti sellaisen maton, jota etsin, eikä se ollut kotoisin Kiinasta vaan Lappajärveltä, kotimasesta mattokutomosta (se on tuo alimmainen, musta, jossa on kapea paperinaruraita, ja näyttää täydelliseltä sohvan kanssa). Tein myös herätehankinnan. Ostin turkoosin räsymaton, joka oli kudottu lähikylillä.

Talvitakkia en edes etsinyt vaateliikkeistä. Ostin bundeswehrin parkan Varustelekasta. Sitä piti vähän tuunata, mutta olen oikein tyytyväinen lopputulokseen.

Pian minun on uusittava vaatekaappia. Trikoopaidat tulevat tiensä päähän. En aio ostaa tilalle vaateketjujen hikipajatuontantoa, vaan työllistän jotain kymmenistä pienyrittäjistä. Vaikka tätä. Ja sillä tavalla minun ei tarvitsisi sulkea tietoisuuttani siltä, että minun halpispaitani on tehty jonkun terveyden tai lapsuuden kustannuksella. En ole vielä saksinut vaateketjujen kanta-asiakaskortteja, koska en ole ratkaissut sukkien ja alusvaatteiden hankintaa, mutta pian niillekin löytyy joku hyvä vaihtoehto, etenkin, kun olen sellainen epäilotteleva alusvaatepukeutuja, joka panostaa rumaan mutta mukavaan.

Äkkäsin, että henkilökohtainen suunnanmuutos maailman parantamiseksi ei ole vaikeaa tai kallista. Se on pelkkä yksinkertainen päätös. Koti näyttää kodilta. Valinnat tuntuvat omilta, eikä kukaan pakota minua tekemään huonoja valintoja.

Keys that jingle in your pocket, thoughts that jangle in your head

Ikinä en ole myöntänyt, että jostain depressiosta kärsisin, enkä ikinä ole yhtään elämäntaito-opasta hankkinut. Ja taas hankin.

Kaikki alkaa epäonnistuneesta paastosta, jonka tarkoitus oli parantaa oman elämän hallintaa ja ajankäyttöä. Onnistikin se, mutta ei silloin, kun piti, eikä varsinaisesti itsekurilla vaan vippaskonsteilla, eli laittamalla muutamiin mielestäni ylikäyttämiini ja ajoittain ahdistusta ja pahoinvointia aiheuttaviin palveluihin niin monimutkaiset salasanat, etten opi niitä ulkoa.

Vietän syksyn viimeisen viikonlopun mökillä. Olen muutaman tunnin yksin, kirjoitan, poltan puuta, teen lyhyen kävelyretken metsään ja katson täysin tyhjentyen sateen läpi lammenpinnassa värisevää, vilisevää ja tuikkivaa aurinkoa. Näkö sumenee. Kaikki on mustaa, harmaata ja valoa, kaksiulotteisia välähdyksiä, jotka alkavat näyttää siltä vanhalta avaruusaiheiselta tietokoneen näytönsäästäjältä.

Teen loppuun taaperoteatterin käsikirjoituksen suomennoksen. Juon ouzoa. Sanunon, uin ja nautin mahtavasta seurasta. Ystävystymisen kyky on lahja, ja ihmiset, joiden kanssa voi nauraa täysin tyhjänpäiväisille asioille ja mille tahansa, on suuri lahja.

Hakiessani lasta mummulasta pysähdyn kirjakauppaan. Ostan kirjan, jossa puhutaan tietoisen läsnäolon taidosta, koska en halua päätyä koko ajan tekemään asioita, joista en lopulta nauti tai ole ylpeä sen sijaan, että näkisin vaivaa ja keksisin uusia vippaskonsteja, jotta saisin maaniteltua vastahakoisen minän tekemään asoita, jotka antavat hedelmää ja joilla on minulle merkitystä.

Kuoleman varjon maa

Naapurissa ollaan piknikillä. Useamman tunnin jälkeen yksi jäsenistä, ikäiseni nainen hoippuu pihan poikki ja sitten takaisin pyörän kanssa. En ole aikoihin nähnyt ketään niin päissään. Hame luiskahtaa laihalta lanteelta ja paljastaa takamuksen. Liittymän jyrkästä ylämäestä hän ei selviä vaan kaatuu naapuritalon päätyyn ja jää sinne. Hame on noussut vyötärölle, jalka ja sieraimet ovat kuivahtaneessa veressä.

Komennan pennun pysymään rappusella ja koetan vähän jeesata. Sanon, etten voi kotio asti saattaa, kun lapsi on yksin kotona. Nainen kieltäytyy avusta. Paljaalla vatsalla on vaaleita raskausarpia.

Jotenkin nainen siitä nousee ja jatkaa epävarmaa kulkua kerrostaloille.

Penska esittää kysymyksiä. Minä sanon, että täti on sairas. Hän juo aikuisten väkeviä juomia, eikä pysty lopettamaan, ja menee huonoon kuntoon ja että se on tosi surullista, koska suru on se päällimäinen tunne. Suru ja sääli.

Aikaisemmin päivällä suututtaa, että joudun selittämään pihapiiriin kuuluvaa humalaista ärhentelyä kolmivuotiaalle lapselleni. Nyt ajattelen, että me emme ole niitä traagisia hahmoja. Meillähän on turvallinen koti, nektariineja iltamuroissa, kaksikymmentä kuvakirjaa odottaa lukemista, kellään ei ole addiktiota eikä vakavaa sairautta. Illalla lapsi kysyy kuolenko minä nukkuessani tai pian. En usko, että kuolen vielä pitkään aikaan.

En minä suutu siitä, että joudun näkemään huonokuntoisia tai sairaita ihmisiä, vieraita ihmisiä, vammaisia ihmisiä, vanhoja tai hyvin nuoria ihmisiä omassa pihapiirissäni. Minua suututtaa hyvinvointivaltio, jossa parempiosaiset, joihin toki itsekin kuulun, haluavat seurustella muiden parempiosaisten kanssa ja jeesustelevat sosiaaliturvasta, jota eivät tule itse koskaan tarvitsemaan. Ja se, että jos noistakin näkemistäni yhdelläkin olisi mahdollista arvokkaaseen ja turvalliseen elämään, hän ei saa todennäköisesti saa siihen mahdollisuutta ja jos saisi, joku varmasti sanoisi kovalla äänellä, miksi alkoholisteja holhotaan, eikö ole tärkeämpää auttaa veteraaneja tai syöpälapsia tai kodittomia kissoja?

Tynnyri, Yeatsin runot, korvalappustereot ja sekarotuinen koira

Kaksi, kolmivuotinen prosessi, johon kuuluu samanaikainen lisääntyminen, kolmenkympinkriisi, työpaikan- ja asuinläänin vaihdos sekä perheen hajauttaminen kahteen osoitteesen ovat todella, todella muttaaneet minua ja ehkä tuo kaikki jollakin tavalla huipentuu meneillään olevaan paastoon. Paastoon, jonka tarkoitus on vielä ajatuksen kanssa katsoa, mitkä asiat elämässä ovat säilyttämisen, mitkä luopumisen arvoisia. Mihin haluan käyttää aikaa ja energiaa? Mihin en?

Yksi selkeä asia, joka on ahdistanut minua yltyvässä määrin on tavara ja esineet, kaikki nuo kipsiset, metalliset, puiset ja posliiniset figuurit, vanhanaikaiset kahviastiastot, hauskat painotuotteet, alkuperäispakkauksissa olevat esineet, omituiset nuket, äänilevyt, kuriositeetit, huonekalut, vanhat kankaat, käsilaukut, kengät, koltut, hatut, hansikkaat, peilit taulut, valaisimet, matot, peltipurkit... Kotimme on ollut rekvisiittavarasto. Jos jotain on tarvittu, se on löytynyt. Kaikki on ollut vanhaa, hauskaa ja mielenkiintoista. Halvalla ostettua, arvokasta, hyvin hyvin kaunista.

Ja äkkiä tulee joku ääni, joka käskee pistää kaikki pahvilaatikkoon ja fidalle ja saa sietämättömät separit ja morkkiksen aina, kun kotiin tulee uusi esine, oli se sitten miten ohut vinyylilätty hyvänsä.

Olen tähän mennessä:

• Myynyt kasan laukkuja, joita en käytä, ja kenkiä, jotka sopivat, jos sivelee jalat puuduttavalla geelillä ja on humalassa koko illan. 
• Antanut pois kirjoja, jotka ovat hyviä, mutta joita en koskaa lue uudelleen. 
• Kerännyt kierrätykseen rätit ja lumput, joita en ole käyttänyt kahteen vuoteen sekä hävittänyt tukun pyyhkeitä ja liinavaatteita (yleensä niitä on liikaa).

Projekti jatkuu. Jokaisella esineellä pitää olla merkitys tai käyttöä. Mieluummin tietenkin molempia.

Jännittää hieman, mihin tämä on johtamassa. Hurmaannun kaikista nano house ja micro home -projekteista, joissa ihminen asuu tynnyrissä, omistaa Yeatsin runot ja korvalappustereot ja sekarotuisen koiran. Puolisolla (minne laitamme kaikki 6000+ äänitettä) ja lapsellakin on jotain sanottavaa tähän. Ja äidillä (kuinka kauan aiot nukkua pelkällä petauspatjalla?).


Pohjimmiltaan koko projekti on paitsi henkinen, eko ja zen, kieltämättä se on myös pikkuisen itsekäs. Kuinka pitkälle voin haavettani viedä ja ketä minun pitää kuitenkin ottaa huomioon?

Työstettävää riittää.

Muistiinpano

1.8.2013 istun hotellin ravintolassa syömässä maksapihviä. Luen kirjaa Kani nimeltä jumala ja yritän olla tuijottamatta vastapäisessä pöydässä istuvaa M. A. Nummista.

Caligula, watch and learn a.ka. tästä ei neuvolassa kerrottu

Ensimmäinen arkipäivä meni kuin elokuvissa. Kävimme illalla pyöräilemässä ja menimme aikaisin nukkumaan. Yöllä möröt sitten heräsivät.

Vanhan testamentin kirjoittajat ja Rooman hullut diktaattorit ovat mahtaneet oleskella runsaasti kolmivuotiaiden seurassa. Sanavaraston karttuessa uhmakohtauksiin tulee ihan uutta särmää, kun patjalla istuva kidutettu sielu huutaa: "MÄ KUOLEN". Jälkipuinnissa uhman syyksi ilmoitetaan kaikenlaisia pikkuseikkoja, kuten väärä mehu, tai se, että vessasta mentiin makkariin eikä olohuoneeseen. WHAAAT?

Pentu saa uhmakohtauksia vain ollessaan kahden äidin kanssa. Juon puolitoistalitraa kahvia ja otan valiumin. Sitten ajattelen, mikä luottamuksen osoitus!

Vastaavalla intensiteetillä kolmivuotias rakastaa. Hän rakastaa kuin sinivalas, maapallo, ja niin, että pää räjähtää. Hän pohtii rakkauden olemusta vertailemalla barosauruksen ja tyrannosauruksen rexin rakkautta ja planeettojen kokoa.

Keneen lie tullut.