Asumme kerrostalossa, joka on rakennettu pellolle. Talo on uusi ja asukkaat kaikenkirjavia. Lapsia on paljon ja kissat vilistävät joutomaalla, kuhisevat punkkeja ja kerjäävät kalaa, jos menee ongelle.
Huonekasvit valtaavat asunnon. Tilaan yht'äkkiä kirjoja summalla, jonka työnnän äkkiä mielen perukoille. Työnnän vikisevän omatunnon muovipussin pohjalle ja sullon päälle harvemmin pidettyjä vaatteita, eriparisia astioita ja leluja, joista poika on kasvanut yli.
Poika on kuusi, mutta jalkapalloa katsellessaan hänessä on aavistus aikuista ja miestä. "Pistä se ovi kiinni", minä karjun, kun hän tömistelee aamulla vessaan. Hän on olemustaan isompi tai pienempi. Rajatilaolento, otsassa ristinmuotoinen arpi.
Elämä on pudonnut uomaansa ja tulevaisuus lepattelee ylläni. Sateet tulevat näinä päivinä painavina, niin kuin joku painaisi kämmenen maailman suulle ja kuiskaisi shhh. Seison työpaikan ovella kädet ympärilläni levollisena ja katselen krasseja, jotka heristelevät kilpiään Thorille.
Tervehdin kaikkia alkavia hetkiä. En yhtään haluaisi, että päivät kuluisivat nopeammin. Kaikki on kaunista, eikä mikään tee kipeää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti