keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Kevätterveisin Mrs Mörkö

Nukuttuani yhdeksän tuntia herään oloon, joka on tukkoinen. Pieni univaje pitää liikkeellä, overdrivella, jos sen nukkuu pois, paljastuu alta isompi väsymys, mutta kohta on loma, jonka aikana aion käveleskellä ympäriinsä aurinkolasien takana lymyillen ja lojua eri paikoissa lukemassa kirjoja.


Minulla on skeittivamma ranteessa. Se saa minut tuntemaan itseni vähemmän keski-ikäiseksi. Lapsi on laudalla jo paljon parempi. Lapsessa on outoa sinnikkyyttä. Kun hänen kärsivällisyytensä on minun seurassani vähäinen, hänen kärsivällisyytensä uuden, näemmä mielekkään asian kanssa on loputon. Hän seisoo kävelytiellä ja yrittää hypätä laudalla. Lauta nousee vähän ilmaan. Huomenna hyppy on taas muutaman millin korkeampi.

Syön töissä kylmää maksamakkaraa suoraan pötkylästä. Katson, että proteiinitarpeeni on näin tyydytetty ja voin jatkaa mustalla kahvilla. Viime hetkellä tilaan ajan renkaanvaihtoon. Se, joka sanoi, että suomalaisille renkaanvaihto voi olla rakkaudenosoitus, on kyllä väärässä. Saman saa huoltsikalla nopeammin, renkaat pestään ja kolmellakymmenellä viidellä eurolla saa vähän lirkutteluakin. Uskoisitteko, jos kertoisin, että joka kerta, kun imuroin, ajattelen, miten kovasti rakastan miesystävääni ja poikaani. Ajattelen sitä koko ajan. Intensiivisesti. Suulake kolisee huonekalujen jalkoihin, mutta se on vain rakkauden ääntä.

tiistai 4. huhtikuuta 2017

Olla on ja äänestää


Seuraan yöllä palautuslentoa Afganistaniin sosiaalisessa mediassa, kun muu media nukkuu. Perhe, jonka piti olla lennolla, ei ole voinut lentää. Raskaana olevan rouvan terveydentilassa on tapahtunut huononnusta. Ehkä heidät pannaan koneeseen sitten, kun vauva on syntynyt, sitten Kabuliin palautetaan kaksi täysi ja kolme alaikäistä. Osa somesta juhlii: väärin huolestuttu, mutta se tärkeä osa on valppaana. Se tärkeä osa tuntee myötätuntoa myös täysi-ikäisiä palautettuja kohtaan. Myös miehiä.

Laitan somen kiinni. Olen on ja olen off. Ensin olen niin on, kuin voi olla ja sitten olen off. Keskityn ihan hetken verran siihen, että kylpyhuone kiiltää ja lapset on suittu. Värjään tukan. Makaan itämaisella matolla ja silitän kania. Mietin asioita. Mietin, mitä voi tehdä, paitsi olla on uuvuksiin asti ja äänestää.

keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Jos mietit, niin helmikuussa 38.

Kävin intensiivisen väittelyn erään FB-sivuston kanssa. Ihmiset halusivat kerätä avustustarvikkeita vastaanottokeskuksen lapsille. Toiset ihmiset halusivat estää. Kaksi kertaa admin poisti kokonaan keskusteluketjun "koska se ei pysynyt asiallisena" sen sijaan, että hän olisi vain bannannut rasistiset huutelijat.

Kun muutamakin ihminen tiedusteli adminilta asiaa, hän totesi, ettei havainnut rasistista huutelua, ainoastaan humoristisia kommentteja. Tarjoudun käymään hänen kanssaan kommentit yhdessä läpi, jos hänellä oli vaikeuksia erottaa rasistista huutelua humoristisista kommenteista. Siihen hän vastasi MV-lehden linkeillä JA sulkemalla taas yhden keskustelun kokonaan.


Tällä FB-sivustolla ei saa enää "keskustella pakolaisista", koska keskustelu ei pysy asiallisella linjalla, mutta se ei johdu siitä, että admin hoitaisi hommansa vaan siitä, että admin paljasti todellisen karvansa (heh heh, hänestä partalapsi ja karvakäsi olivat vain sellaista vitsihuumoria, tiedättehän, saatanan kukkahatut).


Rasismi on ihmisen etnisen taustan tai biologisten eroavaisuuksien tai henkisten ja fyysisten ominaisuuksien perusteella tapahtuvaa syrjintää. Humoristiset jutut taas ovat sellaisia, että ne naurattavat ihmisiä. Yhdyssanasääntöihin liittyy helppoja muistisääntöjä. Nimittelyyn ja huumoriinkin voisi testata sellaista muistisääntöä, että tuntuisiko nimitys itsestä keljulta? Jos minä äkkiseltään päätän kutsua jotain ihmistä läski-lissuksi, niin onko se Liisan mielestä okei? Jos vitsi läski-lissusta naurattaa minua kovasti, naurattaako se myös Liisaa?


Joskus tuntuu siltä, että kaikki ihmiset ovat todella todella todella tyhmiä.

Sekin keskusteluun osallistunut ihminen, joka ei voinut poistua kotoaan, ettei eräs etninen ryhmä kähminyt tai huudellut hänelle. Halusin olla dissaamatta hänen kokemustaan ja sanoin, että ahdistelu on aina väärin ja että seksuaalinen väkivalta on valitettavan ja karmean yleistä myös kantaväestömme parissa. Hän epäili, että olen jo siinä iässä ja vähän sen näköinen, etten kohtaa varmaan enää ahdistelua ja kähmintää. Auts. Voi olla totta, mutta kun myös vanhukset ja vammaisiin kohdistuu riski joutua ahdistelun uhriksi.


No, adminilta silleen johdonmukaista, että tämäkin keskusteluketju poistettiin kokonaan. Minä menin pois Internetistä uimahalliin perheen kanssa ja olin edelleen sitä mieltä, että ihmiset ovat todella todella todella tyhmiä.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Klo 17:07 syön toisen aamupuuron

Teen turkoosia villapaitaa. Tai takkia. Luonnos kuitenkin on: piirsin sen jääkiekko-ottelulipun taakse hyvällä ohutkärkisellä tussilla. 44 hihaan, 52 kumpaankin suuntaan olalta. Vaate kääriytyy ylleni kuin villakotelo. Lisään ruispuuroon voita ja sokeria, se auttaa melkein kaikkeen paremmin, kuin nälkään. Nälkääni voisin syödä lampaan ja teenkin niin. Se on kääritty leipään ja maistuu juuri sopivasti savulle.

En aio leikata tukkaani. Minusta tulee sellainen nainen, jolla on naurettavan pitkä tukka ohuella letillä ja päässä kahdesta puuhelmestä tehty pompula. Suomalainen tukka, suora ja väritön, paitsi sen jälkeen, kun olen laappinut päähän lämmintä, löysää heinäntuoksuista hennaa.

Lapsen jalassa on kämmenenkokoinen mustelma. Hän yökyläilee ja saa uida aikuisten puolella. Hän pyöräilee ja minun on juostava perässä. Hän turhautuu nauhakenkiin, mutta osaa teoriassa kirjoittaa, eikä kerro kaikista esikoulun vastoinkäymisistä, koska tulisin kuitenkin häsäämään siihen jotain, ja hän selviää ihan hyvin itse.

Lapsella on menneisyys. Se on silloin, kun hän oli jotain neljä tai viisi. Tai syksyllä.


Kävin somessa. Muutama asia ilahdutti. Enemmän oli sitä, mikä suretti tai pelotti. Tyhjensin kolikot kirkon yhteisvastuukeräykseen ja ajattelin, että paljon ei voi tehdä, mutta on aina tehtävä voitavansa.

Luen Suomen Grantaa. Ensimmäisessä kirjassa kirjoitetaan nälästä. Luen lapselle Ronjaa. Siinä kirjoitetaan siitä, miten joskus ei ole mahdollista tulla toimeen, ja silloin on sellaisen ihmisen luota lähdettävä pois. Nälkä on totta. Lähtemisen pakko on totta. Ja ihanin vapaus ihmiselle on siinä, kun hän yöllä hivuttautuu vähän kauemmaksi toisesta, koska on kuumissaan, mutta vain vähän, koska on juuri siinä, mihin haluaakin jäädä.

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Ostan leijonavaakunan takaisin vaikka supikas kerrallaan

Haluaisin olla sellainen ihminen, joka on valmis muuttamaan mielipidettä, korjaamaan, taipumaan. Haluaisin. Todellisuudessa olen määrätyissä asioissa hirveän mustavalkoinen ja taipumaton. Vihaan kiusaamista. Minusta ihmisoikeudet ovat jakamattomia ja siten kuuluvat kaikille. "Minun poliittinen kantani on rauha, ehkä ainoa seikka mikä minussa on selväpiirteistä, tämä sinisilmäinen epärealistinen idealismi. Tai realistinen pelko lasten tulevaisuuden puolesta", niin kuin Henrik Tikkanen kirjoittaa (Henrikinkatu 1982, 11). Tämän takia koen, että mahdollisuudet rakentavaan dialogiin ovat tältä osin olemattomat. Tämä on asia, josta en suostu neuvottelemaan. Minua ei pelotella, pakoteta eikä kiusata muuttamaan tältä osin arvomaailmaani.

Tutustuin uuteen ihmiseen. Hän on sellainen, josta tässä ajassa maalataan paljon uhkakuvia, jollaisista kirjoitetaan rumaakin rumemmin. Hän on poliittinen eläin, jonka selässä voidaan ratsastaa vaalivoittoon. Hän on myös poliittinen eläin, joka pahimmillaan voidaan laittaa nippusiteellä ranteista kiinni ja viedä pois. Minulle hän on nyt henkilö, joka on jakanut kanssani ruokaa ja lapseni kanssa suklaata ja jakanut tuulessa ja auringossa, jäätynen veden päällä kävellessään jeesus-kokemuksen, nauranut vitseille ja vakavoitunut vakaville asioille.


Ystävieni kokemukset hävettävät minua. Mutta sitten suututtaa. Sano, että kuka se sitten on True Finn. Minulla on kansallispuku. Osaan tehdä karjalanpiirakkaa ja luen Suomen kansan vanhoja runoja ja itämerensuomalaista mytologiaa. Minä haluan sen leijonavaakunan takaisin. Minä vaikka ostan sen, yksi suomalainen käsityö kerrallaan. Lunastan sen hankkimalla suomalaisia kirjoja ja kuvataidetta ja lähiruokaa ja musiikkia ja koruja ja viinaa, perkeleh, tiedäthän muuten mistä se on peräisin? Se on kristinuskoa vanhemmalta ajalta, karjalalla paha henki ja virossa helvetti, põrgu.


Armon vuonna 2017 tuntuu typerältä edes kirjoittaa tästä, että ihmisiähän tässä vaan ollaan. Teen vahingossa sellaista ruokaa ja kahvia, joka muistuttaa kotipuolesta. Hyvänen aika. Enemmän meissä on sellaista, mikä on samaa kaikkialla, kuin sellaista, mikä on erilaista. Mutta koska maailma ei ole valmis, niin sanon sen taas ja olen valmis sanomaan sen huomennakin. Se on iso sana. Menen seisomaan sen taakse. Minusta jää silti aika paljon näkyviin, ja siitä, perkeleh, en totta vieköön välitä.

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Edessä jäähtyy ajatus

Istua, neuloa kutittamaton kotelo sekoitelangasta, joukossa muutama hius, hedelmästä irronnut tarra. Se on tullut kaukaa tänne. Keväällä teen vastavierailun. Etsin kypsyvän kesäkurpitsan, työnnän sen alle käyntikorttini.

torstai 2. maaliskuuta 2017

Mää

Nyt, kun olen saanut alkaa rekrytoida itselleni työkaveria, olen miettinyt paljon, millainen työkaveri itse olen. Ja millainen ihminen, koska siihenhän se lopulta kiertyy.




Monien kertomus itsestä alkaa rimpsulla äiti-vaimo-työntekijä*. En määrittele itseäni ensimmäiseksi äidiksi, vaikka äitiys onkin elämääni ehdottomasti eniten vaikuttava ja persoonaani eniten muokannut voima. "Olen äiti", ei kerro mielestäni siitä, millainen persoona on, vaan siitä, mikä henkilön elämässä on keskiössä ja ensimmäisenä. Äitiys on toiminnallista: se on aikatauluttamista, olosuhteiden luomista, toisen kehityksen tukemista ja huomioimista ja tärkeiden asioiden siirtämistä. Elämäni tärkein yksittäinen asia ja tehtävä on rakastaa olentoa, jonka olen maailmaan saattanut. Äitinä oleminen ei kuitenkaan näyttäydy minulle rakkautena tai rakastamisena, se on alkukantaisempaa, elimellisempää, sitä, että voisi nuolla toisen puhtaaksi.


Jos pitäisi napakasti kuvata omaa persoonaa, sanoisin olevani leimahteleva pedantti. Minusta tunnistetaan yleensä nauru. Kiihdyn asioista ja lietsoonnun herkästi erilaisiin tiloihin.

Olen turvallisuushakuinen ja vähän arka, mutta pystyn tekemään ripeästi isoja elämänmuutoksia ja ratkaisuja. En katsele taaksepäin, en ainakaan katuen.

Töissä katson isoja linjoja, mutta saatan työläästi juuttua myös nysväämään pikkuasioita. Olen teoriassa sitä mieltä, mikä tahansa aikaansaaminen on parempi, viis laadusta. Teoriassa. Todellisuudessa tykkään aavistuksen ylisuoriutua.


Otan helposti johdon, jos semmoinen on otettavissa. Nykyisessä työssäni olen aika paljon nauttinut siitä, että varsinainen vastuu on korkeammalla. Tuntuu siltä, että se vähentää ainakin kotona tapahtumaa työasioiden pyörittelyä aika paljon.

 

Leimahtelevaisuus tekee minusta helposti hieman toisaikaisen. Minulla todellakin on tuotteliaita päiviä ja sellaisia, että seison kädet roikkuen ja hauho kasvoillani ja yritän tavoittaa jonkun järkevän ajatuksen. Edes yhden! Luulen, että asia on loppujen lopuksi kohtuullisessa balanssissa, koska saan aikaiseksi asiat, jotka pitääkin.

Olen aika avoin ja lörpöttelevä tyyppi. Jostakin syystä hiljaisemmat tai ujommat herättävät minussa uteliaisuutta. Ajattelen paljon oikeaa ja väärää ja saatan olla melko mustavalkoinen. Tulen yleensä toimeen suorien ihmisten kanssa, vaikka he olisivat kipakampiakin. Sen sijaan sitä en voi sietää, että joku olisi edessä miellyttävä, mutta selän takana jotakin muuta.

*) Määrittelevätkö miehet itseään isä-aviomies-työntekijä -tavoin?