keskiviikko 10. elokuuta 2016

Känkkäränkkä


Paikkakuntien FB-ryhmistä kuulee, missä kannattaa pestä matto ja millä nuorisoseurantalolla on hauska iltatapahtuma. Siellä kuulee myös valkoisesta transitista, joka ajelee hitaasti asuinalueella. Virrasta pulpahtaa kännykkäkameralla napattu kuva (pakkauksessa olevasta) injektioneulasta, joka on löytynyt ulkoilualueelta. Liittymän kohdalle harmittavasti pysäköity auto on myös päätynyt kuviin sadattelujen kera. Pinnalla kuohuu päiväkausia kertomus, jossa lemmikinomistaja kertoo kissastaan, joka on tullut kotiin vatsa auki ja on jouduttu lopettamaan: "[E]läinlääkäri oli sitä mieltä että viilto on liian siisti tullakseen petoeläimestä tai toisesta kissasta", kertoo omistaja. Hän on antanut itsensä ymmärtää, että joku on tahallaan vahingoittanut kissaa kuolettavasti.

Arvaatteko, monennessako kommentissa ehdotetaan lynkkauspartiota pedofiilin, varasliigan, narkkarin tai eläinrääkkääjän poistamiseksi katukuvasta?

Hitaasti liikkuva transit voi olla jonkun yksinhuoltajan muuttoauto, jonkun, jonka auto on hirveän täynnä tavaraa ja joka pelkää lasipöydän ja huonekasviensa puolesta ja etsiskelee uuden asuntonsa osoitetta, koska on ollut niin uskalias ja tulee niin kaukaa, että on vuokrannut asunnon näkemättä sitä. Neulalla voidaan pistää muutakin, kuin huumausainetta. Husiman Persiessä olevalta nuotiopaikalta löytynyt neula ei luultavasti ole nistin huumeruisku, itse veikkaisin diabeetikkoa, mutta minähän olenkin tällainen kukkahattutäti. Ja jos minä pysäköin auton kadun varteen siten, että se harmittaa jotakin, niin mielelläni kuulisin siitä ja siirtäisin autoa, jossa sentään on liikkuvat etupyörät sen sijaan, että löytäisin itseni kohta Internetistä, jossa korttini haluttaisiin polttaa ja renkaat viillellä. Vähintään. 

Ja kissat. Ne eivät kuulu Suomen luontoon, missä ne aiheuttavat paljon tuhoa ja kokevat todennäköisesti tuskallisen kohtalonsa lasinkappaleiden, piikkilangan tai auton vahingoittamana. Onko tosiaan mukavampaa ajatella, että kissaa on viillellyt sadistinen eläinrääkkääjä, kuin kohdata se, että on ottanut riskin ja antanut kissan ulkoilla vapaasti ja sitten on käynyt niin kuin on käynyt?

Some on kiva. Siellä on ystäviä ja nokkelia juttuja ja ideoita ja tietoa ja vuorovaikutusta. Ja sitten siellä on tällaisia tyhmien aikuisten känkkäränkkänurkkia, joita tekee mieli karttaa.

Tässä yhtenä iltana lähdin kävelylle ja yritin kohdata pelon, sen saman pelon, jota nuori samalla paikkakunnalla asuva nainen koki kertoessaan, että katukuvassa liikkuvat partiot lisäävät hänen turvallisuudentunnettaan. Oli hyvin hieno kesäilta. Rannalla oli joukko arabiaa puhuvia miehiä, jotka keräsivät pikniktavaroitaan ja juttelivat äänekkäästi ja käsiään huitoen. Pinnistin. Tuli mieleen karjalaiset sukulaiseni. Ainakin isoäitini menestyksekäs taktiikka oli se, että kovaäänisin voittaa puheenvuoron.

Sen sijaan kohtasin pelon ja vihan, kun päädyin kieltokyltein somistetulle omakotiyhdistyksen yksityiselle uimarannalle. Hiekka- ja kestopuukaistaleelle oli perustettu ikioma poliisivaltio alaikäisiä koskevine ulkonaliikkumiskieltoineen. Jokamiehenoikeus sallii muun muassa uimisen kaikkialla, paitsi pihassa, jota koskee kotirauha. Kylttejä voi panna, mutta niitä ei tarvitse noudattaa. Puomin voi asettaa, mutta sen kiertäminen on sallittua. Vein saman tien kansalaistottelemattoman, tatuoidun kehoni järveen ja lähtiessäni heitin kävyllä kylttiä niin, että kajahti.

maanantai 8. elokuuta 2016

Elämä on hyvää



Herään päänsärkyyn. Maito on loppu ja lapsi on taas maailmalla, joten ajamme kaupunkiin aamupalalle. Naapuripöydässä on kolme lihavaa naista, kaikki eri ikäisiä. He tilaavat toisen pullon kuohuviiniä. Pistän aspiriinin kielelle ja hörppään lenkkuvasta muovipikarista haaleaa vettä päälle. Tummapaahtoinen kahvi ja särkylääke vievät päänsäryn ja äkkiä olen hyvin kuumissani ja hyvin hereillä.


Lapsen loma on jatkunut viisi viikkoa ja kolme päivää, aina viikon kussakin paikassa. Olen kiitollinen ystäville ja sukulaisille, joiden elämässä on tilaa pienelle ihmiselle, ja pienelle ihmiselle, joka on omalla hienolla olemisen tavallaan lunastanut osaltaan sen tilan.

Itse en ole vielä voinut lomailla, ja jos väsymys olisi hyppylauta, olisi joka toisella loikalla varaa ottaa vielä yksi askel ja joka toinen olisi yliastuttu. Inhoan yleisurheilua, mutta pidän liikkeellä olosta, ja Espanjan sisällissodasta kertovan näyttelyn ja ystävien tarjoaman päivällisen jälkeen jaksaa ihan hyvin kävellä vielä tunnin, käsi kädessä, lenseässä kesäillassa ja katsella poneja, joista jokainen on eri värinen.

Me nauramme paljon ja pysymme liikkeessä. Meillä on suunnitelmia, joista ihan jokainen saa minut kysymään itseltäni, missä mahdoit olla silloin, kun en vielä uskaltanutkaan haaveilla tällaisesta lajitoveruudesta.

Olisin virkeänä parempi ihminen, mutta en osaa levätä toimettomuudessa. Jos olen nukkunut hyvin, haluan mennä paikkoihin, katsoa asioita ja maistaa uusia makuja ja uudelleen vanhoja, niin kuin voisilmäpullaa, jonka sokeri rahisee hampaissa ja jokaisena elämäni aamuna kahvia suuresta mukista ja herätä siihen tietoon, että asiat ovat näin hyvin.

Ainokainen ikävöity esikoinen aloittaa torstaina luokan nolla. Kaniini on saanut kokeellista hoitoa ja sen käytöstavat ja sisäsiisteys ovat palanneet. Olen laittanut kalenteriin suuripiirteisiä ympyröitä kohtiin, joissa haluan olla kirjoittajasiskojen seurassa meressä olevalla saarella, ja perheen kanssa toisella kaukaisemmassa meressä olevalla saarella. Ja mielessäni kasvaa pieni toiveikas lista asioista, joita voisi olla seuraavassa ikiomassa kodissa. Keltainen pöytä. Viihtyisiä korituoleja. Loikkivia ja lukevia tovereita, laumani jäseniä, kodikkaissa puuhissaan, ympärilläni.

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Kuvassa Seija-jänis, joka melkein lopetettiin, mutta joka sai lääkityksen, mutta ei liity mitenkään alla olevaan tekstiin



Olisi hienoa, jos lukisi Melloa tai Lelloa tai tiskatessaan havaitsisi kuten Byrne, arkkienkeleitä, joiden ainoa sanoma on kertoa, miten kantsii elää ja että juuri minä olen erittäin erityinen. Ainakin paljon erityisempi, kuin se lähikaupan kassa, jolle olen antanut nimen Hidaskäsi-Maarit (en tiedä, onko hän Maarit, toivottavasti ei, olin oikeasti kiitollinen, kun hän kerran jutteli kanssani älykkäästi punajuurista, eikä vain lappanut tuotteita ravintoketjun alkupäähän) tai Vihakautta-Seppo, kani, joka osoittautui naiseksi. Tai vaikka joku kehitysmaan ihminen, jolla ei ehkä ole aikaa miettiä elämänhallinnan ongelmia tai omaa erityisherkkyyttä, kun elää esimerkiksi kaatopaikalla tai pakolaisleirissä.

Silti, omat ongelmat eivät katoa siten, että ajattelee kaikkia niitä 5mrd ihmistä, joilla kuitenkin menee huonommin kuin minulla. Omat ongelmani ovat omia ongelmiani ja elelen niiden kanssa päivittäin. Se on vähän niin kuin olisi kesy karhu lemmikkinä. Hyvänä päivänä tosi mukava ja persoonallinen, pitkiäkin aikoja horroksessa, huonona voi lähteä puolet kasvoista.

Minusta olisi tosi mukavaa, jos oivallukset syntyisivät vähän toisella tavalla, kuin kahden nessupakkauksen välillä ja kuten naula kantapäähän. Onneksi silloin on ystävä, joka häätää aviomiehen sängystä ja näyttää läppäriltä Lewis-rikossarjaa ja sanoo, että kuule, mehän voisimme tehdä ongelmistasi tuollaisen seinänkokoisen mindmapin, niin kuin rikososastollakin. Voin auttaa.

Olisi valtavan upeaa, jos sitten aika pian 38-vuotiaana huomaisi, että elämä ei ole enää sellaista räpeltämistä, jossa kuumotetaan, petytään, kauhistutaan, pelätään, himoitaan, hävetään, toivotaan, raivotaan, yritetään ja silti käy niin, että kun maksaa ravintolassa, on lompakon kylkeen tarttunut maxi-terveysside, joka imaisisi vaikka elefantin menkat, mutta sentään on tullut itse niin vanhaksi, ettei kuole välittömästi siihen paikkaan vaan melkein ehkä iskee jonkin verran silmää tarjoilijapojalle, että tässä sitä vielä munasolu irtoaa ja pankkikortillakin on katetta, kuule.


perjantai 29. heinäkuuta 2016

Lyhyt viesti miesliikkeen haarakonttorista

Suomi palauttaa suuria määriä mm. irakilaisia kotimaahansa. Vapaaehtoisesti, toki. Salattuina ajankohtina niin, ettei media pääse paikalle.

Voisin ottaa kantaa maahanmuuttoon. Kertoa, mitä ajattelin, kun luin HS:n uutisen asiasta ja mitä ajattelin ja tunsin ja päätin, kun luin kommentit.

Sen sijaan olen koko ajan miettinyt miesvihaa, ja sitä, missä ovat miesasiamiehet? Vai onko niin, että tämäkin liike aate vain joidenkin miesten oikeuksia samalla tavalla kuin naisasiaa käytetään keppihevosena silloin, kun sillä ajetaan jotain muuta asiaa?

Pojan äitinä asia koskettaa. Ja ihmisenä maailmassa, missä puolet ihmisistä on miehiä. Että heitä lyödään nyt nuoruudella ja terveydellä ja sukupuolella. Kyörätään koneeseen ja sanotaan, että Bagdad on ulkoministeriön mukaan turvallinen, ei suomalaisille, mutta teille kyllä. Hyvästi. Ja kommenttikuoro kuulostaa siltä, että jos heille antaisi kiviä, he eivät epäröisi.

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Ratkaisukeskeisyys ja heittokirveet

En voi puhua asioista nimillä, mutta voin yleisesti sanoa, että silloinkin, kun näkisit hyvin paljon vaivaa ja tekisit parhaasi ja saisit aikaan ihan onnistuneen lopputuloksen, on aina niitä, joista on hauskaa tulla ja potkaista polvitaipeeseen.


Sellaisista ihmisistä pitää päästä eroon ja heistä on pysyttävä loitolla.

Sellaisista ihmisitä ei voi aina hankkiutua eroon ja pysyä loitolla, mutta heille voi asettaa rajat ja valvoa niiden koskemattomuutta.

Voi yrittää asettaa.

Rajaloukkauksia tapahtuu. Silloin on kerrottava rajan paikka uudelleen ja sudittava merkkikiviin tuore maali. Uudelleen, uudelleen, uudelleen ja uudelleen, niin kuin pieni ylväs valtio. Välillä voi tehdä vihajoogaa® ja panna rakkolaastareita peukalonhankaan ja teepuuöljyä niskaan itikoiden vuoksi.

Todellisten ystävien kanssa voi luoda fantasioita, joissa revitetään Passattia soratiellä ja ratkotaan ongelmia fiskars-halkaisukirveen, pistolapion ja pressun avulla. Synkkä nauru puhdistaa, se on sielun paskaista räsymattoa hankaava, suopaista vaahtoa pärskien kuolaava juuriharja, sen mustemman joen laiturilla. Ja se usko, että joskus tämä vielä loppuu. Jos kuolema ei erota, niin aika, järki, ja itsepintaisuus. Väki. Väkevien akkojen salainen voima.

Ja sitten on se mesiangervon lenseä katku, juovuttava lempeys, lähimmäisten ympärille kietoutuva parveilevien mehiläisten joukko, mihin nukahdan siinä uskossa, että mitään pahaa ei voi tapahtua.

tiistai 19. heinäkuuta 2016

Horisonttinani arkistokorttien himmeänsiniset vaakaviivat



Muistan graduvaiheesta elävästi yhden kohtaamisen ohjaajani kanssa. Olimme käsitelleet opinnäytettä, olin saanut korjauspalautetta ja juttelimme enemmän jo niitä näitä hänen työhuoneessaan. Sanoin, että pidän erilaisista muistikirjoista _ kovasti_, ja vihkojakin on kertynyt matkoilta ja paperikaupoista...

Hetkinen, hän sanoi ja nosti työhuoneensa kaapin päältä kannettavan Esselte riippukansiolaatikon® ja näytti oman käyttämättömien muistikirjojensa kokoelman.

Graduohjaajani oli myös ensimmäinen ihminen, jolla näin Filofaxin personal organizerin, se oli ostettu Italiasta ja sen ihanasti ja akateemisesti kuluneet kannet olivat konjakinväristä nahkaa. Ensimmäisen filofax-kalenterini löysin samana syksynä kirjakaupan alennuslaatikosta. Se maksoi muutaman kympin, ja käteni hikosivat, koska tiesin, minkä verran paperirahaa pitäisi latoa tiskiin, jos sen hankkisi uutena ja ohjehintaan. Hankin vain kermanvärisiä kalenterivuosipaketteja, vaikka niitä piti tilata erikseen (pyydän, ettette anna minun aloittaa suomalaisten kirjakauppojen - etenkään niiden toimistotarvikeosastojen - tilasta).

Olen Jenni, 37, ja minulla on toimistotarvikefetissi. Se ei ole sellainen, jossa kuulutaan Internetin kalenteriryhmiin ja päällystetään oma planneri kuvioidulla teipeillä ja tarroilla ja motivaatioteksteillä, joissa lukee "Dream" tai "Love" tai "Dream and Love". En lähettäisi viikostani valokuvaa sellaiseen kalenteriryhmään, johon en siis missään tapauksessa kuulu. Minun kalenterissani ei lue "Dream and Love" sievässä kuumailmapallossa, siellä lukee "menkat", "maksa perintään mennyt sähkölasku" ja erilaisia puhelinkeskusteluista napattuja keskustelunpätkiä, joista saattaa lähteä liikkeelle joku dialogi johonkin novelliin ja joita ei voi toistaa, koska niissä on säädyttömyyksiä ja rumia sanoja, koska jostain syystä naisremakkaa sisältävissä puheluissa on paljon erilaisia säädyttömyyksiä ja rumia sanoja.  Kutsumme sitä kuulumisten vaihtamiseksi, vaikka se onkin jonkinlaista kiroiluterapiaa ja vihajoogaa *asetu kevyeen haara-asentoon ja anna käsien riippua rentoina, aloita sisäänhengitys, nosta kädet, ojenna kesot ja tervehdi universumia, anna hengityksen pitää tässä kohtaa pieni luonteva tauko, lähde pakottamatta uloshengityksen mukana laskevaan liikkeeseen, pidä leuka rentona ja niska suorana, uloshengittäessäsi toista mantraa vittusaatanavittusaatanavittusaatana ja palaa perusasentoon*.

Sen sijaan toimistotarvikefetissini liittyy materiaaleihin, yksilöllisyyteen ja tarpeeseen kirjoittaa ylös asioita. Materiaaleissa pidän laadusta: villasta, nahasta, metallista, paksusta paperista ja kierreselästä, jonka ansiosta kansion tai muistikirjan saa kunnolla auki. Pidän hillityistä väreistä ja eleettömästä tyylikkyydestä. Kalenterihuuma on alun perin varmaankin lähtenyt siitä, että minulla on tiettyjä esteettisiä ja käytännöllisiä vaatimuksia. Pidän kermanvärisestä paperista. Haluan nähdä koko viikon per aukeama. Kellonaikojen pitää alkaa riittävän aikaisin ja loppua riittävän myöhään. Tarvitsen viikonnumerot. Kalenterin pitää olla juuri sopivan kokoinen. Sen pitää olla miellyttävän näköinen, koska se on aina esillä.

Teennykyisinitseomatkalenterini.

Kotitoimistoni ei tee elämästäni vielä kovin organisoitunutta, mutta pupunmuotoiset klemmarit, vanhainaikaiset päivämääräleimasimet ja rei'ittäjät, jotka lävistävät peltiä, saavat sydämeni lyömään nopeammin. Uuden muistikirjan aloittaminen on lupaus siitä, että kyllä, tulee se päivä, jolloin tämä elämäksesi kutsuttu räpellys on kasassa ja sen ympärillä on kumilenkki.

lauantai 16. heinäkuuta 2016

Toys are not us

Se tapahtui, kun olin luvannut hankkia lomailevalle lapselle "jotain pientä" samalla, kun vien äitini shoppailemaan. Lähiostarimme on sellainen pellolle rakennettu pienen kunnan kokoinen halli. Isompi lelukauppa on kaupunginosan kokoinen. Luulen, että tilanne oli kehittynyt jo jonkin aikaa, mutta ritarihyllyssä oleva Jeanne D'Arc terhakan rautiaansa selässä tirvaisi pikku muovimiekkansa jonkinlaiseen sielulliseen geepisteeseen.

Lapset riiputtivat käsiään ja äiti pyöritteli silmiään, kun minä keuhkosin siitä, miten puolet maailman ihmisistä on naisia, mutta tässäkin jengissä ehitä on ihan yksi (1)! Ja tyttöjen hylly, tuo kohdunkaulanpunainen osasto, on pakattu täyteen rumia vauvoja.

Luulen, että murjaisin jotain ilkeää, leluteollisuutta loukkaavaa ja kenties välilihan repeämiseen liittyvää.

Valitsimme anhangueran.

Lelukaupassa näkyy räikeimmillään kaikki aikuisten maailman peitellyt, sordinoidut rooliodotukset. Lego, jota olen pitänyt kohtuullisen fiksuna brändinä, on tehnyt tytöille oman sarjan, jossa voi olla kauneushoitolassa käyvä, muffineja paistava eläinlääkäri. Sellainen, joka ei pelasta maailmaa, mutta tyhjentää Pupen anaalirauhaset. Me, jotka uskomme salaliittoon ajattelemme, että tässä markkinatalous valmistelee tyttöjä viettämään rentouttavaa me-timea veetin ehdottamalla tavalla: nylkemällä raa'asti (omia) ihokarvoja kiehuvaksi kuumennetun vahan avulla (ja turruttamalla kipua viskijäätelöllä). Seinän kokoisessa lego star wars -julisteessa oli noin 400 hahmoa, mutta prinsessa Leia oli unohtunut joukosta. PRINSESSA LEIA, joka on maailmankaikkeuden valtiatar.

En olisi ikinä uskonut seisovani julisteen äärellä ja sanovani missä perkeleessä on Prinsessa Leia.