keskiviikko 15. maaliskuuta 2017

Jos mietit, niin helmikuussa 38.

Kävin intensiivisen väittelyn erään FB-sivuston kanssa. Ihmiset halusivat kerätä avustustarvikkeita vastaanottokeskuksen lapsille. Toiset ihmiset halusivat estää. Kaksi kertaa admin poisti kokonaan keskusteluketjun "koska se ei pysynyt asiallisena" sen sijaan, että hän olisi vain bannannut rasistiset huutelijat.

Kun muutamakin ihminen tiedusteli adminilta asiaa, hän totesi, ettei havainnut rasistista huutelua, ainoastaan humoristisia kommentteja. Tarjoudun käymään hänen kanssaan kommentit yhdessä läpi, jos hänellä oli vaikeuksia erottaa rasistista huutelua humoristisista kommenteista. Siihen hän vastasi MV-lehden linkeillä JA sulkemalla taas yhden keskustelun kokonaan.


Tällä FB-sivustolla ei saa enää "keskustella pakolaisista", koska keskustelu ei pysy asiallisella linjalla, mutta se ei johdu siitä, että admin hoitaisi hommansa vaan siitä, että admin paljasti todellisen karvansa (heh heh, hänestä partalapsi ja karvakäsi olivat vain sellaista vitsihuumoria, tiedättehän, saatanan kukkahatut).


Rasismi on ihmisen etnisen taustan tai biologisten eroavaisuuksien tai henkisten ja fyysisten ominaisuuksien perusteella tapahtuvaa syrjintää. Humoristiset jutut taas ovat sellaisia, että ne naurattavat ihmisiä. Yhdyssanasääntöihin liittyy helppoja muistisääntöjä. Nimittelyyn ja huumoriinkin voisi testata sellaista muistisääntöä, että tuntuisiko nimitys itsestä keljulta? Jos minä äkkiseltään päätän kutsua jotain ihmistä läski-lissuksi, niin onko se Liisan mielestä okei? Jos vitsi läski-lissusta naurattaa minua kovasti, naurattaako se myös Liisaa?


Joskus tuntuu siltä, että kaikki ihmiset ovat todella todella todella tyhmiä.

Sekin keskusteluun osallistunut ihminen, joka ei voinut poistua kotoaan, ettei eräs etninen ryhmä kähminyt tai huudellut hänelle. Halusin olla dissaamatta hänen kokemustaan ja sanoin, että ahdistelu on aina väärin ja että seksuaalinen väkivalta on valitettavan ja karmean yleistä myös kantaväestömme parissa. Hän epäili, että olen jo siinä iässä ja vähän sen näköinen, etten kohtaa varmaan enää ahdistelua ja kähmintää. Auts. Voi olla totta, mutta kun myös vanhukset ja vammaisiin kohdistuu riski joutua ahdistelun uhriksi.


No, adminilta silleen johdonmukaista, että tämäkin keskusteluketju poistettiin kokonaan. Minä menin pois Internetistä uimahalliin perheen kanssa ja olin edelleen sitä mieltä, että ihmiset ovat todella todella todella tyhmiä.

maanantai 13. maaliskuuta 2017

Klo 17:07 syön toisen aamupuuron

Teen turkoosia villapaitaa. Tai takkia. Luonnos kuitenkin on: piirsin sen jääkiekko-ottelulipun taakse hyvällä ohutkärkisellä tussilla. 44 hihaan, 52 kumpaankin suuntaan olalta. Vaate kääriytyy ylleni kuin villakotelo. Lisään ruispuuroon voita ja sokeria, se auttaa melkein kaikkeen paremmin, kuin nälkään. Nälkääni voisin syödä lampaan ja teenkin niin. Se on kääritty leipään ja maistuu juuri sopivasti savulle.

En aio leikata tukkaani. Minusta tulee sellainen nainen, jolla on naurettavan pitkä tukka ohuella letillä ja päässä kahdesta puuhelmestä tehty pompula. Suomalainen tukka, suora ja väritön, paitsi sen jälkeen, kun olen laappinut päähän lämmintä, löysää heinäntuoksuista hennaa.

Lapsen jalassa on kämmenenkokoinen mustelma. Hän yökyläilee ja saa uida aikuisten puolella. Hän pyöräilee ja minun on juostava perässä. Hän turhautuu nauhakenkiin, mutta osaa teoriassa kirjoittaa, eikä kerro kaikista esikoulun vastoinkäymisistä, koska tulisin kuitenkin häsäämään siihen jotain, ja hän selviää ihan hyvin itse.

Lapsella on menneisyys. Se on silloin, kun hän oli jotain neljä tai viisi. Tai syksyllä.


Kävin somessa. Muutama asia ilahdutti. Enemmän oli sitä, mikä suretti tai pelotti. Tyhjensin kolikot kirkon yhteisvastuukeräykseen ja ajattelin, että paljon ei voi tehdä, mutta on aina tehtävä voitavansa.

Luen Suomen Grantaa. Ensimmäisessä kirjassa kirjoitetaan nälästä. Luen lapselle Ronjaa. Siinä kirjoitetaan siitä, miten joskus ei ole mahdollista tulla toimeen, ja silloin on sellaisen ihmisen luota lähdettävä pois. Nälkä on totta. Lähtemisen pakko on totta. Ja ihanin vapaus ihmiselle on siinä, kun hän yöllä hivuttautuu vähän kauemmaksi toisesta, koska on kuumissaan, mutta vain vähän, koska on juuri siinä, mihin haluaakin jäädä.

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Ostan leijonavaakunan takaisin vaikka supikas kerrallaan

Haluaisin olla sellainen ihminen, joka on valmis muuttamaan mielipidettä, korjaamaan, taipumaan. Haluaisin. Todellisuudessa olen määrätyissä asioissa hirveän mustavalkoinen ja taipumaton. Vihaan kiusaamista. Minusta ihmisoikeudet ovat jakamattomia ja siten kuuluvat kaikille. "Minun poliittinen kantani on rauha, ehkä ainoa seikka mikä minussa on selväpiirteistä, tämä sinisilmäinen epärealistinen idealismi. Tai realistinen pelko lasten tulevaisuuden puolesta", niin kuin Henrik Tikkanen kirjoittaa (Henrikinkatu 1982, 11). Tämän takia koen, että mahdollisuudet rakentavaan dialogiin ovat tältä osin olemattomat. Tämä on asia, josta en suostu neuvottelemaan. Minua ei pelotella, pakoteta eikä kiusata muuttamaan tältä osin arvomaailmaani.

Tutustuin uuteen ihmiseen. Hän on sellainen, josta tässä ajassa maalataan paljon uhkakuvia, jollaisista kirjoitetaan rumaakin rumemmin. Hän on poliittinen eläin, jonka selässä voidaan ratsastaa vaalivoittoon. Hän on myös poliittinen eläin, joka pahimmillaan voidaan laittaa nippusiteellä ranteista kiinni ja viedä pois. Minulle hän on nyt henkilö, joka on jakanut kanssani ruokaa ja lapseni kanssa suklaata ja jakanut tuulessa ja auringossa, jäätynen veden päällä kävellessään jeesus-kokemuksen, nauranut vitseille ja vakavoitunut vakaville asioille.


Ystävieni kokemukset hävettävät minua. Mutta sitten suututtaa. Sano, että kuka se sitten on True Finn. Minulla on kansallispuku. Osaan tehdä karjalanpiirakkaa ja luen Suomen kansan vanhoja runoja ja itämerensuomalaista mytologiaa. Minä haluan sen leijonavaakunan takaisin. Minä vaikka ostan sen, yksi suomalainen käsityö kerrallaan. Lunastan sen hankkimalla suomalaisia kirjoja ja kuvataidetta ja lähiruokaa ja musiikkia ja koruja ja viinaa, perkeleh, tiedäthän muuten mistä se on peräisin? Se on kristinuskoa vanhemmalta ajalta, karjalalla paha henki ja virossa helvetti, põrgu.


Armon vuonna 2017 tuntuu typerältä edes kirjoittaa tästä, että ihmisiähän tässä vaan ollaan. Teen vahingossa sellaista ruokaa ja kahvia, joka muistuttaa kotipuolesta. Hyvänen aika. Enemmän meissä on sellaista, mikä on samaa kaikkialla, kuin sellaista, mikä on erilaista. Mutta koska maailma ei ole valmis, niin sanon sen taas ja olen valmis sanomaan sen huomennakin. Se on iso sana. Menen seisomaan sen taakse. Minusta jää silti aika paljon näkyviin, ja siitä, perkeleh, en totta vieköön välitä.

perjantai 3. maaliskuuta 2017

Edessä jäähtyy ajatus

Istua, neuloa kutittamaton kotelo sekoitelangasta, joukossa muutama hius, hedelmästä irronnut tarra. Se on tullut kaukaa tänne. Keväällä teen vastavierailun. Etsin kypsyvän kesäkurpitsan, työnnän sen alle käyntikorttini.

torstai 2. maaliskuuta 2017

Mää

Nyt, kun olen saanut alkaa rekrytoida itselleni työkaveria, olen miettinyt paljon, millainen työkaveri itse olen. Ja millainen ihminen, koska siihenhän se lopulta kiertyy.




Monien kertomus itsestä alkaa rimpsulla äiti-vaimo-työntekijä*. En määrittele itseäni ensimmäiseksi äidiksi, vaikka äitiys onkin elämääni ehdottomasti eniten vaikuttava ja persoonaani eniten muokannut voima. "Olen äiti", ei kerro mielestäni siitä, millainen persoona on, vaan siitä, mikä henkilön elämässä on keskiössä ja ensimmäisenä. Äitiys on toiminnallista: se on aikatauluttamista, olosuhteiden luomista, toisen kehityksen tukemista ja huomioimista ja tärkeiden asioiden siirtämistä. Elämäni tärkein yksittäinen asia ja tehtävä on rakastaa olentoa, jonka olen maailmaan saattanut. Äitinä oleminen ei kuitenkaan näyttäydy minulle rakkautena tai rakastamisena, se on alkukantaisempaa, elimellisempää, sitä, että voisi nuolla toisen puhtaaksi.


Jos pitäisi napakasti kuvata omaa persoonaa, sanoisin olevani leimahteleva pedantti. Minusta tunnistetaan yleensä nauru. Kiihdyn asioista ja lietsoonnun herkästi erilaisiin tiloihin.

Olen turvallisuushakuinen ja vähän arka, mutta pystyn tekemään ripeästi isoja elämänmuutoksia ja ratkaisuja. En katsele taaksepäin, en ainakaan katuen.

Töissä katson isoja linjoja, mutta saatan työläästi juuttua myös nysväämään pikkuasioita. Olen teoriassa sitä mieltä, mikä tahansa aikaansaaminen on parempi, viis laadusta. Teoriassa. Todellisuudessa tykkään aavistuksen ylisuoriutua.


Otan helposti johdon, jos semmoinen on otettavissa. Nykyisessä työssäni olen aika paljon nauttinut siitä, että varsinainen vastuu on korkeammalla. Tuntuu siltä, että se vähentää ainakin kotona tapahtumaa työasioiden pyörittelyä aika paljon.

 

Leimahtelevaisuus tekee minusta helposti hieman toisaikaisen. Minulla todellakin on tuotteliaita päiviä ja sellaisia, että seison kädet roikkuen ja hauho kasvoillani ja yritän tavoittaa jonkun järkevän ajatuksen. Edes yhden! Luulen, että asia on loppujen lopuksi kohtuullisessa balanssissa, koska saan aikaiseksi asiat, jotka pitääkin.

Olen aika avoin ja lörpöttelevä tyyppi. Jostakin syystä hiljaisemmat tai ujommat herättävät minussa uteliaisuutta. Ajattelen paljon oikeaa ja väärää ja saatan olla melko mustavalkoinen. Tulen yleensä toimeen suorien ihmisten kanssa, vaikka he olisivat kipakampiakin. Sen sijaan sitä en voi sietää, että joku olisi edessä miellyttävä, mutta selän takana jotakin muuta.

*) Määrittelevätkö miehet itseään isä-aviomies-työntekijä -tavoin?

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Peto ja pupu ja pikkutyttö


Paljon on tullut pyöriteltyä kaikenlaista mielen päällä. Naiserityisiä judansseja erityisesti. Eräs feministiksi määrittäytyvä oli taas halunnut tulla stailatuksi tiukkaakin tiukemmin niukkaakin niukemmin apokalyptiseen henkeen. Iso oli pyssy, oikein potentiaalinen. Iso oli tukkakin ja kaula-aukko. Eikä siinä mitään. Inhoan slutshamingia. Jos joku haluaa näyttää säärtä ihan ylös asti ja panna navakan meikin, niin go for it grrl.

Toisaalla eräs rouva oli putsannut muotinukkeja asetonilla ja piirtänyt heille uudet down to earth -kasvot, muovannut matalakantaiset töppöset ja neulonut korkeakauluksiset villapaidat kaupanpäälle. Kummassakin tapauksessa yleisö oli ihastuksissaan. Wow mikä kissa! Ja miten suloisia lapsia, luonnollisia, eikä mitään meikkipyttyjä muotityrkkyjä.

Itsehän olin lähinnä karhea. Kummassakin tapauksessa. Minusta kumpikaan ei erityisen onnistuneesti luonut mielikuvaa valtaistumisesta ja emansipaatiosta. Voiko emansipoitunut nainen olla seksikäs, siis korsetti-meikki -seksikäs? Voi. Tietenkin voi. Voiko emansipoitunut nainen olla maanläheinen? No hyvänen aika. Voi. Se, mikä siinä minua hiertää, on se, että nämä on niin nähty. Että olisiko uudenlaisen kuvaston aika, jos vaikka sanottaisiin hej då niin Charlien enkelille kuin Tomb Riderillekin ja varsinkin sille Martalle, joka huushollasi niin, että itseään Jeesustakin alkoi nyppiä?

Hankalampi on kertoa, mitä sitten tulisi. Ehkä ihan mitä tahansa. Peter O'Donnell kuvaa Modesty Blaisen self-made -naisena, joka on saanut nimen unkarinjuutalaiselta oppineelta ja ottanut itse sukunimensä Merlinin mentorin mukaan. Modesty pukeutuu mustaan jumpperiin ja mustiin farkkuihin, joissa on helppo ja mukava liikkua, jos ja kun pitää heittäytyä fyysiseksi. Suhteessa uskolliseen aisapariinsa Modesty ilman muuta on feminiininen. Willie Garvin kutsuu häntä prinsessaksi ja on selvää, että hän tekisi mitä vain pomon eteen. Tämän pitemmälle ei kuitenkaan mennä. Asialliset asiat hoidetaan, mutta suhde pysyy mielenkiintoisen platonisena, eikä Modesty tarvitse sankaria, vaan kumppania.

Sarjakuvassa Modestyn kurvikkaalla vartalolla sitten kyllä herkuteltiin senkin edestä.

Hmm. Kiinnostavaa. Jännää. Peliä vanhan ja uuden kanssa. Jos kuvastoa ei tunne, ei erilaisten kuvastojen välille voi syntyä keskustelua ja jännitettä. Siksi monet valitsevat jotain, joka on tunnistettavissa ja joka asettuu jonkun leiman (peto, pupu, pikkutyttö) alle. Se on ehkä hyödyllistä muistaa, että kulttuurisessa kuvastossa ei ole sen paremmin luonnollista kuin luonnotontakaan. Jännittävää vain, että jotakin näin sopimuksenvaraista ei hevillä uudisteta. Ehkä siksi, että laumaeläiminä haluamme tulla tunnistetuksi ja roolitetuksi itsekin. Valitsemme kuvaston, jonka mukaan muut lajitoverimme toimivat. Sorry I'm a Lady.



lauantai 31. joulukuuta 2016

Vuoden vaihtuessa

Vuosi on vaihtumassa. Apinan vuosi jää taakse. Tarkemmin sanottuna tuliapinan vuosi. Kiinalaisessa horoskoopissa apina on älykäs, oikukas ja lyhytjännitteinen. Se on ketterä ja uteliais selvityjä. Tulielementin sanotaan voimistavan kaikkia näitä piirteitä ja apinan vuonna uskotaan tapahtuvan paljon muutoksia.

Ja tapahtuikin. Erosta tuli kuluneeksi vuosi, niin uuden ihmissuhteen alkamisestakin. Näistä toinen oli hyvin pitkän kypsyttelyn päätös ja toinen nopeasti syntynyt varmuus. Muutokset kruunasi uusi työ ja muutto uudelle paikkakunnalle. Tässä kohtaa olen väsynyt. Kaksi ystävää on kysynyt varovasti, olenko myös masentunut. Luultavasti olen. Vähintään alavireinen. Kun suuret päätökset on tehty ja elämänmuutos on tapahtunut, on riittävän turvallista hivenen lysähtää kasaan.

Suren monia asioita: sitä, että odotin asioita ja petyin ja pettymyksiä, joita itse aiheutin. On paljon myös, mistä on syytä kiittää. Olen oppinut paljon itsestäni, eikä se läksy ole likikään aina ollut miellyttävä. Yritän tarkastella itseäni rehellisesti ja opettaa itselleni uusia tapoja toimia, ehkä myös hieman pehmeämpää asennetta itseäni ja muita kohtaan. Se vaatii kärsivällisyyttä sekä itseltäni, että läheisiltäni. Kaikki on kesken. Niin kuin aina, kaikki on niin kovin kesken.


Ammattijärjestäjä ja life coach Sandy tarjosi paketin kysymyksiä kuluneesta vuodesta ja tartun siihen tässä.

Kulunutta vuotta parhaiten kuvaavat viisi adjektiivia olisivat navakka, muuttuva, etenevä, rohkea ja työläs. Muutton ja uuden työn aloittaminen olivat melkoisia voimanponnistuksia. Pieni joululoma on ollut niin kovin tervetullut hengähdystauko.

Jos vuodesta 2016 pitäisi valita jokin tietty teema, se olisikin juuri muutoksen tai valintojen teema. Kun minulle tarjoitui tilaisuus hakea uutta työtä ja sitten ottaa se vastaan ja muuttaa, olin ennen muuta valmis ja varma. Myöhemmin on ollut aikaa potea niin koti-ikävää kuin pelkoakin siitä, mitä uusi tuo tullessaan. Muutto ja työ ovat kuitenkin antaneet mahdollisuuden ylläpitää läheisiä ihmissuhteita: sekä omaa parisuhdetta että lapsen ihmissuhteita. Olen lähempänä muutamia vanhoja ystäviä, joten en ole missään nimessä tyhjän päällä. Oli myös oikea hetki muuttaa, sillä lapsi aloitti esikoulun.

Vuoden 2016 mieleenpainuvin hetki on luultavasti se, kun sain soiton uudesta työstä. Olin päiväkausia täysin euforinen. Myös puhelinsoitto, jossa sain kuulla ystävän puolison menehtymisestä tulee varmasti jäämään pysyvästi mieleen. Edesmennyt henkilö oli oikeastaan ensimmäinen omaaa ikää lähellä oleva menehtynyt läheinen. Se kyllä vie ajatukset myös oman elämän haurauteen. Sain olla myös mukana erään läheisen suuressa elämänmuutoksessa. Toivon, että saan siinä vähän antaa takaisin sitä tukea ja olkapäätä, jota olen häneltä vuosien varrella saanut.

Vuoden tärkeimmät kohtaamiset ovat luultavasti olleet yhteiset hetket kirjoittajasiskojen kanssa sekä perheen kanssa vietetty aika. Kirjoittamisen myötä ja Itä-Suomessa asumisen myötä on syntynyt uusia ja syvällisiä ihmissuhteita. Mieleen jää myös kohtaaminen edesmeenneen asiakkaan kanssa. Se oli viimeinen kerta, kun tapasimme, sillä muutaman päivän kuluttua hän menehtyi. Sain kuulla hänen poismenostaan ennenkokemattoman tökeröllä tavalla (sekin kohtaaminen jää taatusti mieleen). Ystävän puolison hautajaiset Pohjois-Suomessa jäävät muistoihin myös yksinä surullisimmista tilaisuuksista, joissa olen koskaan ollut. Olen myös kohdannut vihaa ja epäluuloa. Ihmiset ovat kovin valmiita auttamaan, mutta ovat he kyllä valmiita uskomaan myös pahaa, pahinta. Näytämme todellisen karvamme tiukoissa tilanteissa. Se on joskus rumaa nähtävää.

Yksittäisistä valinnoista uuden työn vastaanotto on taatusti vaikuttanut eniten elämääni. Se on tullut muassaan niin monta muuta isoa asiaa, jotka heijastuvat myös läheisten elämään. Entiselle asuinpaikkakunnalle jäi perhettä: molemmat vanhempani, monta vanhaa ja monta hirvittävän tärkeää uutta ystävää. Valinta oli selkeä, mutta helppo se ei ole ollut. Onneksi etäisyys ei tarkoita menettämistä. Ja kuten sanoin, täällä on läheisiä ihmisiä, joiden elämässä voin nyt taas vuorostani olla vanhvemmin läsnä.

Jos täytyisi valita jokin elämän osa-alue, jolla olen eniten kasvanut tänä vuonna, niin sen täytyy varmaan olla omien rajojen löytäminen. Ikävää, että sen on täytynyt jälleen kerran tarkoittaa sitä, että raja huomataan vasta sitten, kun se on ylitetty jo aikaa sitten. Olen joutunut myöntämään itselleni, että valinnat eivät heti ole tuoneet suurta onnea, vaan suurta masennusta ja surua. En voi sanoa eläväni elämäni parasta jaksoa, mutta onneksi voin olla varma siitä, että olen tehnyt oikeita valintoja ja uskoa siihen, että voimat palautuvat ja tulen sinuiksi kaiken uuden kanssa. Ainakin minulla on siihen valtava motivaatio. Voimien palaamista odotellessa.

Merkittävin kuluneena vuonna oppimani asia... mikähän se olisi? Että elämä on arvaamatonta, yllätyksellistä. Ehkä tämä on tuonut taas luottoa kaitselmukseen. Kunpa se toisi myös luottoa siihen, että itse jaksaa selvitä kaikista eteen tulevista asioista. Toivon myös, että voin säilyttää muutamat itselleni aivan hirvittävän tärkeät ja avaavat ihmissuhteet. Onneksi on puhelin.

Vaikeinta kuluneessa vuodessa on ollut hyväksyä se, että kaikkien isojen muutosten ja suurta energiaa vaatineiden ratkaisujen jälkeen palkintona ei ole välitön onni, vaan väsymys ja valtava halu perääntyä johonkin koloon nukkumaan ja sulattelemaan kaikkea tapahtunutta. Kiitos kaikille kärsivällisyydestänne.

Vuonna 2016 haluan kiittää itseäni rohkeudesta. Olen taas kerran sanonut kyllä elämälle ja lähtenyt uudelle polulle. Kiitos minä.

Vuoden 2016 suuri yllätys on varmaankin käynyt jo ilmi edellisistä pohdinnoista. Yllätyin omasta kyvyttömyydestä ja keskeneräisyydestäni. On niin paljon, mitä pitää vielä opetella.

Vuoden hauskimmat hetket ovat luultavasti matkat, jotka teimme keväällä Tanskaan ja jouluna Englantiin. Kirjoittajasiskojen kanssa vietetyt läksiäiset ja syksyinen saunailta sattuivat myös kylkiin.

Kuluneen vuoden musiikki: Layla Zoe: I don't want to hurt nobody.
Kuluneen vuoden maku: musta appelsiinitee
Kuluneen vuoden tuoksu: musta appelisiinitee

Päälimmäinen tunne vuoden 2016 päättyessä on varmasti helpostus. Se on nyt ohi! Selvittiin tästä.

Asioita, joista haluan päästää irti on paljonkin. Haluan päästää irti kontrollintarpeestani, joka kohdistuu sekä itseeni ja läheisiini. Haluan löytää jonkin muun keinon saavuttaa turvallisuuden tunne. Olen koko elämäni ajan joutunut huolehtimaan asioistani ja olen täysin allerginen "asiat järjestyvät" -ajatukselle. Eivät ne järjesty. Niitä täytyy järjestellä, ratkaisuja tehdä ja tarttua toimeen. Kenties minun täytyy oppia jättämään jotain rempalleen. Sietää kaaosta ja epäjärjestystä ja muutosta. Samalla kaipuu turvalliseen, yksinkertaiseen raamiin on aivan valtava. Saa nähdä, voiko tämän ristiriidan ratkaista jotenkin turvallisella ja pehmeällä tavalla.

Kuluneesta vuodesta haluan viedä mukanani muutaman tärkeän oivalluksen ja monta tärkeää ihmistä. Niin Poikasen kuin kumppaninkin kanssa olemme ajatelleet, että elämässämme esimerkiksi matkat tulevat olemaan tärkeämpi asia, kuin asuinneliöt. Lähden odottamaan alkavaa kukon vuotta luottavasin mielin yhdessä tärkeiden ihmisten kanssa.