En muista, milloin viimeksi kotini tai autoni olis ollut lukittuna, tai olisin vetänyt verhot ikkuinoiden eteen. Kuljeskelen ikkunoiden editse ja ulkona on pimeää. Siellä ei usein ole ketään, mutta josko joku tulisi, jos avaisi ikkunan ja huhuilisi kevätyöhön? Ystävä sanoo, ota lämpökiikarit, siellä niitä miehiä seisoo metsässä. Ehkä kymmenittäin.
Tästä dialogista on kyllä aikaa, muttei kovin paljon. Ei vuottakaan.
Jännitys kasvaa niin suureksi, että kun lapsen viimeisenä päivähoitopäivänä hoitopaikka päättää järjestää lapsen aloitteesta ja hänen läksiäislahjakseen ylimääräisen lelupäivän alan itkeä.
Viimeiseen vuoteen en ole lukinnut ovia, enkä juuri itkenyt. Illalla kerron puhelimessa miesystävälle sekavasti mitä on tapahtunut ja tapahtumassa, mitä olen ajatellut ja tehnyt. Ja sitten jotain tikkuista ja harmaata vain sulaa vain pois. Nukun hyvin ja mieli kääntyy valoisaksi.
Maalla oleminen on minulle merkinnyt sitä, ettei ole verhoja ja sitä, että joskus juoksulenkillä käyn pitkälleni maantielle ja katselen hetken aikaa taivasta. Niin voin tehdä, koska iltalenkillä ei ole usein ketään, mutta viime aikoina sielläkin on kävellyt ihmisiä, niin pimeässä, ettei kasvoja erota, mutta hahmot sanovat kohdatessaan hei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti