Aurinko on kirkas, raaka. Ihmiset lähettävät kuvia laduilta. Minä haluaisin vetää verhot eteen, pehmentää vähän armotonta valoa. Koko luonto on alasti sovituskopissa. Jokainen löysä kohta, kurttu, vartalolla vaeltavat karvat ja luomet näkyvät. Menen ulos sitten, kun on sininen hetki. Ei tee mieli juosta, tekee mieli istua pahvinpalalla jäisessä puutarhatuolissa ja polttaa mentholsavukkeita ja pitää yölläkin isoja aurinkolaseja.
Olen nyt pakannut kirjat ja osan astioista. Vien suuren kasan kirjoja ja vaatteita lähetyksen kirpputorille. Muistutan itseäni, että jokaisen esineen pakkaaminen on vapaaehtoista. Aina voi myös luopua: myydä pois tai antaa ilmaiseksi, sillä se, jolla on varaa antaa pois, on rikas sittenkin, kun jäljelle ei jää mitään. Rikas ja vapaa.
Illalla katson Balzac-demoa teatterin puolella ja räkätän.
Odotan pyöräilysäätä ja sitä, kun lumi on hävinnyt ja kasvillisuus nousee vaatettamaan luontoa. Laitan fillariin ison pyöräkorin. Parvekkeelle tulee espanjalaisesta pistokkaasta kasvatettuja tulipunaisia pelargonioita. Melankolia alkaa kääntyä puuhakkuudeksi heti, kun lepo on madaltanut sen pahinta syvyyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti