Olen ystävättären kanssa kahvilla. Jaamme kuulumisia ja kokemuksia: kumpikin muka vähän nuolee erohaavojaan, sehän on säädyllistä. Poteminen. Ajan antaminen. Pää edellä asioihin meneminen ei ole.
-Ajattelin, että katsellaan kolmesta viiteen vuotta, miten elämä järjestyy, tässä on tapahtunut niin paljon, sanoo ystäväni. -Paskat! Kolmesta viiteen tuntia!, hän jatkaa.
Ihminen suree. Hän suree kunnolla. Hän suree surun pois, ja jatkaa matkaa. Tai tekee niin kuin minä: hän linnoittautuu. Hänellä on suojukset ylhäällä, hän on aseistettu ja on valmis käyttämään voimaa. Hän on valmis pätkimään päihin vihollista.
Ja kun hän vartioi siinä muurilla ja katselee, mitä maastossa tapahtuu, saapuu vaarattoman näköinen kulkija sivuovesta, keittää itselleen kahvit keittiössä, kääriytyy mukavasti gobeliin ja asettu istumaan yhteen linnan saleista. Kuin kotiinsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti