perjantai 21. helmikuuta 2014

Iloitsemme kasvukivusta ja jauhamme kahviin buranaa

Elämä on vähän sotkussa. Tai sitten se on vain minun pääni. Joka tapauksessa: intensiivisen työjakson päätteeksi ostin liput Andaluciaan. Olimme Serrania de Rondan reunalla vuorella ja se teki hyvää. Erityisen hyvää teki ne muutamat puolentoistatunnin yksinäiset kävelyt kylässä ja lammaspoluilla ja ne sateiset yöt, kun ulkoa kuului vain määkäisyjä ja lampaankellojen kalinaa. Ja ystävien seura. Sellaisten ystävien, jotka ostavat tekoviiksiä ja pitävät viiksiteemayllätysjuhlat, rakastavat kaikenlaisia vitsejä ja joiden seuraan mahtuu omine kulmikkuuksineen karvoineen kaikkineen. Ystävät. Ystävällisyys. Yllätyksellisyys. Avaruus. Keskustelut. Sanat loppuvat ja näen edessäni monivärisen, liikkuvan, lämpimän aineen, joka nielaisee minut. Se on ehkä rakkautta.

Olen rikkonut ja hukannut joitakin tärkeitä ja/tai arvokkaita tavaroita. Raha meni matkaan, vaikka sillä olisi pitänyt hitsailla jokseenkin siivottoman näköistä toyotaa (no en tietenkään kadu, olisipa ankeaa ja tyhmää, jos tekisi vain järkeviä eikä hyviä valintoja). Puolet vaatteistani on puolipitoisina tai pyykkikorissa Hämeenlinnassa. Kodin järjestys on muuttunut totaalisesti, kun nelivuotias alkoi käydä yksin nukkumaan ja makuuhuoneesta tehtiin hänelle oma huone ja jos minun oli vaikeaa sopeutua äitiyteen ja lapsen suurtarpeisuuteen ja sähköiseen temperamenttiin, tuntuu irtiotto vieläkin pahemmalta.

Samalla tuntuu niin hyvältä. Olen entistä tietoisempi asioista, jotka tekevät minulle ja läheisilleni hyvää ja tunnen, että pian saan ryhtiä ja voimaa toteuttaa niitä määrätietoisemmin. Kaksi tärkeää ja hyvää kirjoitusprojektia on käynnistymässä tai käynnissä. Iloitsen siitä tietenkin lapsen kasvusta ja itsenäistymisestä valtavasti ja tuen ja tsemppaan reipasta lasta, mutta niin kuin parhaissa suklaissa, tässäkin on ripaus suolaa. Olen kaivannut, tarvinnut ja odottanut omaa aikaa, ja kun sitä on, minulla on sopeutumisvaikeuksia. Hukkaan tunteja tuijottaen sarjoja areenasta. Lonihen Andaluciasta kantamiani kiviä (lähemmäs kilo, ihme, ettei norvegianin turvatarkastus vienyt minua sivummalle), tuijotan pienen akvaarion kasvavaa miljoonakalaparvea ja koko ajan jotain on hukassa tai myöhässä.

Oi elämä! Oi elämä! Nauran itselleni ja räpeltämiselle, mutta yritän olla lempeä. Pieni naikkonen: hyvin sä vedät! Teet työtä. Rakastat. Rakkain korvakorusi ja kulttuurisetelinippu ei ole hukassa. Ne odottavat sinua. Niillä on aikaa.

***

Lopuksi haluan sanoa sinulle, ystävä, että jos teillä on mahdollisuus kuunnella Iva Novan musiikkia livenä, niin tehkää palvelus itsellenne ja menkää huuhtoutumaan, heilumaan ja hyppimään siihen energiavirtaan. Ellei, niin musiikkia löytyy verkosta. Musiikkia kuunnellessani ja tanssiessani olen lähempänä uskonnollista kokemusta, kuin milloinkaan ja missään, paitsi andalucialaisella lammaspolulla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti