Läpi rähmäisen marraskuun, sokeina, pelkäämättä

Melankolian melan kolinaa. Puisen melan. Kömpelösti käsitellyn.

Kaksivuotias saa öisiä raivokohtauksia, joissa ei ole päätä ei häntää ei järkeä. Kannan hänet kainaloista eteiseen. Avaan valot. Lapsi lyö ja huutaa räkäraivossa. Muutaman tunnilta tuntuvan hetken jälkeen hän niiskaisee. Juo vähän vettä ja nukkuu kuumana, painavana unimyttynä.

Kaupunkiasuntoa revitään. Alakerta on täynnä rakennustavaraa, sementtipölyä, putkia, työmiehiä. Valitsen uudet laatat. Annan ohjeita ja kysymyksiä puhelimessa. Katkeroidun ja happanen siitä, että maksan kamalasti asunnosta, jossa en edes asu, enkä varmaankaan edes tule ikinä asumaan. Ja jos ostan täältä oman asunnon, voi olla, ettei sitä sitten saa tarvittaessa edes myytyä. Maailma loppuu! Maailma loppuu!

Ja kahdelta on pimeää.

Olen käynyt kolmetoistavuotisen avioliittoni aikana aika monta hyvää keskustelua, mutta viimeisin oli kyllä paras. Se oli kuin vihollismaaperän kartoittamista yölennolla: missä on strategiset kohteet ja millä menetelmällä ne tuhotaan? Olo oli sen jälkeen selkeän kylmäpäinen.

Kylmäpäisyyttä vaatii myös lapsenkasvatus. Erään ystävättäreni sanoin, en tiedä, millainen mies hänestä tulee, mutta hyvä poliisikoira. Välillä tunnen huonoa omaatuntoa. Tuntuu pahalta, että on huutanut. Kasvatukseni ei perustu neuvotteluun. Kerran, kahdest, kolmesti voi rauhallisesti kysyä, sitten pannaan rukkaset väkisin, kannetaan hoitoon, pannaan lelut sivuun ruoka-ajaksi. Äitilohikäärme viuhtoo häntää ja sanoo, että on niin helkkarin helkkarin vihainen! Pikkulohikäärme katsoo silmät tapilla. Tai sähisee takaisin. Ja silittää sitten lähmäkäsillä naamaa kysyen: "Yritetäänkö olla kilttejä?" Yritetään. Yritetään taas kerran olla kilttejä.

Sitten muistan taas, miksi pitää olla kuri, kun tapaan sellaisen pikkuhitlerin, jota ohjataan lempeästi kuiskaamalla, ja joka siksi suhtautuu kanssaihmisiin hienotunteisesti kuin kiinanpalatsikoira. Puree. Kärttää huomiota. Ottaa tilaa. On ilkeä ja joustamaton.