Haluaisin olla sellainen ihminen, joka on valmis muuttamaan mielipidettä, korjaamaan, taipumaan. Haluaisin. Todellisuudessa olen määrätyissä asioissa hirveän mustavalkoinen ja taipumaton. Vihaan kiusaamista. Minusta ihmisoikeudet ovat jakamattomia ja siten kuuluvat kaikille. "Minun poliittinen kantani on rauha, ehkä ainoa seikka mikä minussa on selväpiirteistä, tämä sinisilmäinen epärealistinen idealismi. Tai realistinen pelko lasten tulevaisuuden puolesta", niin kuin Henrik Tikkanen kirjoittaa (Henrikinkatu 1982, 11). Tämän takia koen, että mahdollisuudet rakentavaan dialogiin ovat tältä osin olemattomat. Tämä on asia, josta en suostu neuvottelemaan. Minua ei pelotella, pakoteta eikä kiusata muuttamaan tältä osin arvomaailmaani.
Tutustuin uuteen ihmiseen. Hän on sellainen, josta tässä ajassa maalataan paljon uhkakuvia, jollaisista kirjoitetaan rumaakin rumemmin. Hän on poliittinen eläin, jonka selässä voidaan ratsastaa vaalivoittoon. Hän on myös poliittinen eläin, joka pahimmillaan voidaan laittaa nippusiteellä ranteista kiinni ja viedä pois. Minulle hän on nyt henkilö, joka on jakanut kanssani ruokaa ja lapseni kanssa suklaata ja jakanut tuulessa ja auringossa, jäätynen veden päällä kävellessään jeesus-kokemuksen, nauranut vitseille ja vakavoitunut vakaville asioille.
Ystävieni kokemukset hävettävät minua. Mutta sitten suututtaa. Sano, että kuka se sitten on True Finn. Minulla on kansallispuku. Osaan tehdä karjalanpiirakkaa ja luen Suomen kansan vanhoja runoja ja itämerensuomalaista mytologiaa. Minä haluan sen leijonavaakunan takaisin. Minä vaikka ostan sen, yksi suomalainen käsityö kerrallaan. Lunastan sen hankkimalla suomalaisia kirjoja ja kuvataidetta ja lähiruokaa ja musiikkia ja koruja ja viinaa, perkeleh, tiedäthän muuten mistä se on peräisin? Se on kristinuskoa vanhemmalta ajalta, karjalalla paha henki ja virossa helvetti, põrgu.
Armon vuonna 2017 tuntuu typerältä edes kirjoittaa tästä, että ihmisiähän tässä vaan ollaan. Teen vahingossa sellaista ruokaa ja kahvia, joka muistuttaa kotipuolesta. Hyvänen aika. Enemmän meissä on sellaista, mikä on samaa kaikkialla, kuin sellaista, mikä on erilaista. Mutta koska maailma ei ole valmis, niin sanon sen taas ja olen valmis sanomaan sen huomennakin. Se on iso sana. Menen seisomaan sen taakse. Minusta jää silti aika paljon näkyviin, ja siitä, perkeleh, en totta vieköön välitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti