Teen turkoosia villapaitaa. Tai takkia. Luonnos kuitenkin on: piirsin sen jääkiekko-ottelulipun taakse hyvällä ohutkärkisellä tussilla. 44 hihaan, 52 kumpaankin suuntaan olalta. Vaate kääriytyy ylleni kuin villakotelo. Lisään ruispuuroon voita ja sokeria, se auttaa melkein kaikkeen paremmin, kuin nälkään. Nälkääni voisin syödä lampaan ja teenkin niin. Se on kääritty leipään ja maistuu juuri sopivasti savulle.
En aio leikata tukkaani. Minusta tulee sellainen nainen, jolla on naurettavan pitkä tukka ohuella letillä ja päässä kahdesta puuhelmestä tehty pompula. Suomalainen tukka, suora ja väritön, paitsi sen jälkeen, kun olen laappinut päähän lämmintä, löysää heinäntuoksuista hennaa.
Lapsen jalassa on kämmenenkokoinen mustelma. Hän yökyläilee ja saa uida aikuisten puolella. Hän pyöräilee ja minun on juostava perässä. Hän turhautuu nauhakenkiin, mutta osaa teoriassa kirjoittaa, eikä kerro kaikista esikoulun vastoinkäymisistä, koska tulisin kuitenkin häsäämään siihen jotain, ja hän selviää ihan hyvin itse.
Lapsella on menneisyys. Se on silloin, kun hän oli jotain neljä tai viisi. Tai syksyllä.
Kävin somessa. Muutama asia ilahdutti. Enemmän oli sitä, mikä suretti tai pelotti. Tyhjensin kolikot kirkon yhteisvastuukeräykseen ja ajattelin, että paljon ei voi tehdä, mutta on aina tehtävä voitavansa.
Luen Suomen Grantaa. Ensimmäisessä kirjassa kirjoitetaan nälästä. Luen lapselle Ronjaa. Siinä kirjoitetaan siitä, miten joskus ei ole mahdollista tulla toimeen, ja silloin on sellaisen ihmisen luota lähdettävä pois. Nälkä on totta. Lähtemisen pakko on totta. Ja ihanin vapaus ihmiselle on siinä, kun hän yöllä hivuttautuu vähän kauemmaksi toisesta, koska on kuumissaan, mutta vain vähän, koska on juuri siinä, mihin haluaakin jäädä.
ihania! :)
VastaaPoista