En voi puhua asioista nimillä, mutta voin yleisesti sanoa, että silloinkin, kun näkisit hyvin paljon vaivaa ja tekisit parhaasi ja saisit aikaan ihan onnistuneen lopputuloksen, on aina niitä, joista on hauskaa tulla ja potkaista polvitaipeeseen.
Sellaisista ihmisistä pitää päästä eroon ja heistä on pysyttävä loitolla.
Sellaisista ihmisitä ei voi aina hankkiutua eroon ja pysyä loitolla, mutta heille voi asettaa rajat ja valvoa niiden koskemattomuutta.
Voi yrittää asettaa.
Rajaloukkauksia tapahtuu. Silloin on kerrottava rajan paikka uudelleen ja sudittava merkkikiviin tuore maali. Uudelleen, uudelleen, uudelleen ja uudelleen, niin kuin pieni ylväs valtio. Välillä voi tehdä vihajoogaa® ja panna rakkolaastareita peukalonhankaan ja teepuuöljyä niskaan itikoiden vuoksi.
Todellisten ystävien kanssa voi luoda fantasioita, joissa revitetään Passattia soratiellä ja ratkotaan ongelmia fiskars-halkaisukirveen, pistolapion ja pressun avulla. Synkkä nauru puhdistaa, se on sielun paskaista räsymattoa hankaava, suopaista vaahtoa pärskien kuolaava juuriharja, sen mustemman joen laiturilla. Ja se usko, että joskus tämä vielä loppuu. Jos kuolema ei erota, niin aika, järki, ja itsepintaisuus. Väki. Väkevien akkojen salainen voima.
Ja sitten on se mesiangervon lenseä katku, juovuttava lempeys, lähimmäisten ympärille kietoutuva parveilevien mehiläisten joukko, mihin nukahdan siinä uskossa, että mitään pahaa ei voi tapahtua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti