tiistai 17. maaliskuuta 2015

Kirjoitan

Kaikki padot ovat auki. Vuodan paperille vihreää ja sinistä verta kuin kuukautissuojamainoksessa. Vaihdan punaiseen kynään. Tekstiä tulee ryöpsähdyksinä ja tulvimalla. Se työntää edeltään jääpatoja, repii mukaan maata, heikompia puita, hirviä, kiviä, siltoja, laitureita, veneitä. Sormet kompuroivat näppäimistöllä. Muste tuhrii kämmensyrjän, kirjaimet rynnivät toistensa selkiin ja kaatuvat toistensa päälle. Ne ryntäävät toistensa edelle ja sivun laidasta laitaan. Teen alleviivauksia paperin puhki. Ostan yhden kirjan, heitän kymmenen kirjaa uuniin.

Revin ja hajoitan ja puhdistan. Kaikki kuona tulee ulos, se kasvaa irti minusta ja minä hakkaan sen hengiltä sanoilla. Ne ovat väkeviä syöksyvirtauksia, jotka kaatavat edeltään kokonaisia metsiä. Maisemaan tulee aukkoja. Äkkiä edestä on seinä pois. Näkee kauas.

Koko ajan nousee huutomerkki. Se sojottaa lauseen lopussa. Se kohoaa marginaaliin ja ponnahtaa ylös sopimattomissa paikoissa. Se kohoaa ylös ja minä jauhan huuliani, etten huudahda.

Huudahdan päiväkirjaan. Kirjoitan monta kertaa "Juuri niin" ja piirrän perään monta isoa huutomerkkiä. Teen alleviivauksia, jota näkyvät neljän paksun sivun läpi. Muste vuotaa paperin läpi ja tuhrii kirjan.

Kirjoitan niin, että särkee. Yöllä piehtaroin vuoteessa ja sanat ryskyvät kalloni sisällä. Nousen ylös kirjoittamaan. Menen juoksemaan. Avaan silmät ja sitten avaan ne uudelleen. Avaan päiväkirjan. Avaan tietokoneen. Imen sisälleni ilmaa ja hapetan itseni ajatuksilla, ilmalla, iltatähdellä. Syön sanoja. Syön ruisleipää. Syön kirjoja ja kirja puhuu minulle. Se pitää minua kiinni olkapäistä ja työntää kasvot lähelle minun kasvojani. Sen hengitys tuoksuu sitruunalle ja savulle ja hunajalle ja inkiväärille ja viskille ja hyvälle sikarille ja se puhuu minulle kovalla äänellä ja ravistelee minua kevyesti olkapäistä. Se ottaa kiinni kasvoistani, se poraa minua silmillään ja huolehtii siitä, että varmasti ymmärrän. Oletko ymmärtänyt nyt, se huutaa kasvot kymmenen sentin päässä minun kasvoistani ja minä nyökkään hervottomana. Minä ymmärrän nyt. Minä ymmärrän nyt!

Ja se kaikki paisuu, vyöryy ja nousee minussa. Ja minä kirjoitan ja olen osa sitä liikettä ja täytän täysin ääriviivani ja ymmärrän, että kaksi kuvaa kohtaavat nyt toisensa kokonaan, kokonaisen ruumiin ja sielun mitalta. Ne ovat nyt toistensa lomassa täydellisesti.

Ja juuri niin pitää olla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti