Satunnainen matkailija

En ole mikään maailmanmatkaaja. Lentäminen on epäekologista ja kotona pysyminen on helppoa, mutta sitten ei ikinä pääse irti mistään: omista rutiineista, oman elämänpiirin pienuudesta. Suomesta, joka on iso ja harva ja kolisee onttoa, puolisokeaa ajattelua, paikallaan samassa liejussa päivästä toiseen junkuttavaa keskustelua ja somessa välähtäviä vääristyneitä kasvoja tai takapuolia, koska yhtä kaikki, paskaa sieltä kuitenkin työntyy.

Roikutin vuosikaudet fb-kavereissani ihmistä, jonka ajattelu nosti lounaan nieluun. Periaatteesta. Halusta ymmärtää ajattelua, jota vierastan. Kai se olisi jotenkin mennyt, jos olisi ollut vuorovaikutusta ja toista kunnioittavaa keskustelua. Lopulta hän antoi periksi ja ilmeisen värikkäästi sulki minut ulos piiristään.

Hyvä.

Olen sen jälkeen myös itse osannut päästää irti ihmisistä, joiden kanssa olen vain yhteisen historian takia, velvollisuudesta. Jälkeenpäin olen ällistellyt omaa ajokoiramaisuuttani. Mikä ystävä se sellainen on, jonka tavatessaan ei aina tiedä, ollaanko väleissä vai eikö, eikä tiedä, mistä välirikko kulloinkin johtuu?

Lisäksi olen sallinut itselleni asian, jota en ole aikasemmin sallinut: olen antanut itseni hävetä muiden puolesta. Erilaisten ajatusten sietäminen on hyvästä, mutta huonon käytöksen suvaitseminen on vain tyhmää. Aina voi pyytää toista perustelemaan oman kantansa ja edellyttää, että se tapahtuu asiallisesti. Ja tietenkin, täytyy itse olla valmis samaan.

Olemme käyneet tänä vuonna peräti kahdesti ulkomailla eri paikoissa pitempiä aikoja oleskelevien ystävien aloitteesta. Kummallakin kerralla olen ollut suunnattoman ihastunut oleskelupaikkakuntaani.  Olen istunut vuorilla ja kukkuloilla ja kahlannut meressä ja raahannut Suomeen kiviä, pelargonian taimen, paprikasäilykettä ja ideoita. Voisin asua ulkomailla, jossakin päin Eurooppaa. En siksi, etten tajuaisi, mikä Suomessa on erinomaista, vaan siksi, että muuallakin on hyvää.

Olen myös iloinnut siitä, että olen uskaltanut lähteä. Olen varmaankin ystäväpiirini viimeinen ihminen, joka on ensimmäistä kertaa yksin matkalla. Minusta rehellinen turistius on mahtavaa: on hyvä, jos voi säilyttää itsessään sellaisen osasen, joka on aidosti innostunut kaikesta. Maailmanmatkaajan väsynyt kyynisyys ei luonnistu minulta. Itseni ja tuhannen matkakuvan välissä on vain pieni unohdus: se, että kamera on työpöydällä harmaassa marimekko-pussissa.