torstai 21. elokuuta 2014

Erilaisia oivalluksia erilaisista asioista elämässäni

Olen joutunut vuoden verran toimimaan työssäni ilman kumppania ja pian neljä vuotta kotona ainoana arkiaikuisena, eikä se ole varsinaisesti jalostanut minua ihmisenä. Huomasin silti vasta hiljakkoin, että olen todellakin kannatellut ilmapiiriä (en kotona, mistä olen pahoillani). Mitä tapahtui, kun lopetin iloisen lörpöttelyn ja vetäydyin tekemään hommia huoneeseeni? Iloinen lörpöttely ja seurustelu loppui.

Syitä on paljon. Työyhteisö on pieni. Osa tekee töitä eri pisteessä, joten kohtaamme lähinnä työn kautta. Osa on jo osittain siirtynyt eläkkeelle ja kun he ovat poissa, he ovat yksinkertaisesti poissa. Osaa on rasittanut työlomat, mikä on tietysti ensisijaisen ikävää ihmisille itselleen, mutta minkä me muutkin kyllä tunnemme nahoissamme. "Meillä muilla" tarkoitan itseäni. Nahoissa tuntemisella taas tarkoitan sitä, että asialliset hommat hoituvat, mutta kaveruus ja hyvä pössis puttuu ihan vain siksi, että työkaverit ovat niin paljon poissa. Yksinpuhelulla taas saa hullun kissanaisen maineen, paitsi jos käyttää korvassa bluetooth-laitetta ja esittää puhuvansa puhelimeen. Ja ainahan voi vainota asiakkaita! Mutta se ei ole sama asia, kuin kumppanuus.

Kotona olen saanut arjen sujumaan CTFD-metodilla. Näyttääkö asunto siltä, että siellä on leikitty muoviräjähteillä, biojäteastialla, elävällä kaniinilla, liimalla ja legoilla? Calm the fuck down. Tarvitsetko tätä kaikkea kamaa (Lepo vaan, Seppo-kani ja legot)? Selviätkö itse muovipusseinesi a) kirpputorille (jos sinulla on aikaa lonihtea tavaroita), b) Fidalle (ei, minulla ei ole), c) roskalaatikolle (voi kyllä, mutta muista kierrättää), vai tarvitsetko ehkä ammattijärjestäjän apua? Sellaisiakin on - halleluja. Poistin kuusi (6) muovipussillista kirjoja, aion taas käydä vaatteet läpi ja lapseni on saanut myös saman viruksen. Koti ei ole siisti, mutta kaikkialla ajelehtivia tavaroita on vähemmän, koska tavaroita on vähemmän.

Olen myös kaivannut aikaa kirjoittamiselle. Siihen on löytynyt yllättävän helppo ratkaisu: istun alas ja kirjoitan. Herranen aika. Ja kymmenenkö vuotta minulla meni oivaltaa tämä? Ja liikunta on jäänyt vähiin. Olisi ihanaa tehdä tunnin meditatiivinen juoksulenkki, mutta jos aikaa ja mahdollisuuksia ei ole, niin vartin punnerrussessiolla ja kyykyillä saa lihaksensa aivan yllättävän kipeiksi.

No niin, ne olivat ne suuret oivallukseni. Arkeni on parantunut. Arjen ja arkisten asioiden ei ehkä tarvitse olla fantastisia, riittää, että se on kivaa ja että energia riittää pakollisten asioiden lisäksi myös siihen kivan ylläpitämiseen.

Kivan ja myönteisen ilmapiirin rakentaminen ja ylläpitäminen tuo energiaa, mutta se myös vie energiaa. Ja jos se jää yhden ihmisen vastuulle, se yksi voi jossain vaiheessa heittää rukkaset naulaan (viitaten niin kotien kuin työpaikkojenkin ilmapiiriin), niin kiva loppuu. Ja jos sabotoi toisen yritykset kivaan, kiva saattaa silloinkin loppua. Kiva ei ole ehtymätön. Kiva on yhteisvastuuta. Kiva on huomaavaisuutta. Kiva on päätös siitä, että hakee myönteisiä ratkaisuja asioihin, vaikka ruinuttaminen olisi helpompaa ja  muutenkin sydäntä lähellä. Tämä oli se toinen huomio. Energiaa ei riitä kivan ylläpitämiseen, mutta epäkivakin vie hirveästi voimaa. Tämä yleisenä huomiona ja kuulopuheina työelämästä, ei mihinkään varsinaisesti osoittaen.

Työssä pitäisi olla kumppani, jonka kanssa asioita suunnitellaan ja toteutetaan. Työssä ja elämässä. Työssä työkaveri, elämässä elämänkumppani. Työkaverit ovat työpaikan tärkein voimavara.

Sellaisia ovat laumaeläimet, että ne tarvitsevat ja kaipaavat toisiaan.

2 kommenttia:

  1. Ehkä tavallisiin oivalluksiin,uskaltaa tulla mukaan,mutta ujostuttaa sanoa erilaisia oivalluksia ,eivät sovi satoja vuosia tapana tulleisiin.
    Pysyvää on muutos,pyrkiä pois tavanomaisesta,siksi olen ehdottaja,nautin ilmeistä,vastauksista..

    Markan serkku

    VastaaPoista
  2. Just näin, Jennyfromthebush :) Kiitos.

    VastaaPoista