Keys that jingle in your pocket, thoughts that jangle in your head

Ikinä en ole myöntänyt, että jostain depressiosta kärsisin, enkä ikinä ole yhtään elämäntaito-opasta hankkinut. Ja taas hankin.

Kaikki alkaa epäonnistuneesta paastosta, jonka tarkoitus oli parantaa oman elämän hallintaa ja ajankäyttöä. Onnistikin se, mutta ei silloin, kun piti, eikä varsinaisesti itsekurilla vaan vippaskonsteilla, eli laittamalla muutamiin mielestäni ylikäyttämiini ja ajoittain ahdistusta ja pahoinvointia aiheuttaviin palveluihin niin monimutkaiset salasanat, etten opi niitä ulkoa.

Vietän syksyn viimeisen viikonlopun mökillä. Olen muutaman tunnin yksin, kirjoitan, poltan puuta, teen lyhyen kävelyretken metsään ja katson täysin tyhjentyen sateen läpi lammenpinnassa värisevää, vilisevää ja tuikkivaa aurinkoa. Näkö sumenee. Kaikki on mustaa, harmaata ja valoa, kaksiulotteisia välähdyksiä, jotka alkavat näyttää siltä vanhalta avaruusaiheiselta tietokoneen näytönsäästäjältä.

Teen loppuun taaperoteatterin käsikirjoituksen suomennoksen. Juon ouzoa. Sanunon, uin ja nautin mahtavasta seurasta. Ystävystymisen kyky on lahja, ja ihmiset, joiden kanssa voi nauraa täysin tyhjänpäiväisille asioille ja mille tahansa, on suuri lahja.

Hakiessani lasta mummulasta pysähdyn kirjakauppaan. Ostan kirjan, jossa puhutaan tietoisen läsnäolon taidosta, koska en halua päätyä koko ajan tekemään asioita, joista en lopulta nauti tai ole ylpeä sen sijaan, että näkisin vaivaa ja keksisin uusia vippaskonsteja, jotta saisin maaniteltua vastahakoisen minän tekemään asoita, jotka antavat hedelmää ja joilla on minulle merkitystä.