Sisareni tulee kesäisin tänne Puskaan ja järkyttyy aina siitä, miten hyvin viihtyy (terveisiä Helsinkiin). Hän oli tyttärineen meillä viikon verran ja oli paitsi parasta seuraa, lisäksi huolehti itiöstä teatteriharjoitusten aikana. En ole ennen tiennyt, että jos nauraa viikon, menee paitsi ääni, myös kylkiluiden liitokset rintalastan molemmin puolin tulevat tuskallisen aroiksi, luulin jo, että särky johtuu sydämestä. No joka tapauksessa, ajoimme yht'äkkisen festari-innostuksen vallassa Rääkkylään Kihaus-folkkiin (tiedoksi, että Kesälahden Nesteen ilmoitustaululla ollut lappu, jossa luki "myydään kajakki", eikä mitään yhteystietoja aiheutti hysteriaa ainakin puoleksi tunniksi, ja että samoilla tienoilla jouduimme outoon valoilmiöön: ajoimme sateenkaaren ali, eikä se kadonnut, vaan värit auton ympärillä ja edessä näkyivät monta kilometriä). Viimeksi olimme Kihauksessa 14 vuotta sitten, mutta uskon, että seuraavaan kertaan ei mene ihan niin kauan.
Sisko lumoutui kantelemusiikista. Minä ihastuin Metrofolkiin. Keikka oli akustinen, yhtye iso. Soittimia löytyi busukista (kyllä, tarkistin kirjoitusasun, bouzouki ja suomeksi kuulkaa busuki, ettäs tiedätte) kitaran ja sellon kautta läskibassoon, pianoa, vaskia, bongoja ja laulua. Metrofolk on yhdistelmä jopa naiivin elämänmyönteisiä, mutta oivaltavia sanoituksia ja erittäin taidokasta soittoa. Sävellykset ovat kiinnostavia ja rytmityksistä löytyy hyviä jekkuja. Laulu on selvästi eniten amatöörikamaa, mutta kun olen voimasoittanut Metrofolkkia (tapauksessani se tarkoittaa sitä, että voin kuunnella saman kappaleen 20 kertaa) olen tullut siihen tulokseen, että se sopii tähän kuin sello, tuota, ihan mihin tahansa. Siitä tulee musiikkiin rosoa, tarttumapintaa. On ehkä tyhmää sanoa, mutta Metrofolkin musiiki on humaania. Hyväksi sydämelle.
Toinen tämän kesän musiikkielämys oli Lipposjazzeilla. Paikallisessa ravintolassa oli M.A. Nummisen ja pianisti Mika Siekkisen keikka. Hillitöntä! Mauri Antero on tehnyt omaa juttua 1960-luvulta lähtien ja on aina ilahduttavaa nähdä, että joku on mukavasti omissa nahoissaan. Ja se, mitä Siekkinen teki pianolla, oli jotain ihan huikeaa. Molemmat artistit saivat toistuvia väliaplodeja otolliselta yleisöltä. Välispiikkien aikana saimme tietää, että YLE kehtasi äänin 3-2 kieltää kappaleen "Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa" kansanedustuslaitoksen vastaisena. Mitä siitä voi edes sanoa? Että byrokratia on perinteisesti huumorintajutonta.
Viimeisin keikka, jolle aivan sattumalta päädyin, oli Proton String Quartetin ja Tuula Hällströmin Kuusikon tuvassa, Joroisten musiikkipäivillä. Suomalainen konserttiyleisöhän perinteisesti valitsee huonoimmat paikat. Ei me vaan, menin ystävän kanssa istumaan eturiviin, metrin päähän orkesterista. Keikkalla esitettiin suomalaista ja kansainvälistä elokuvamusiikkia jousikvartetille ja pianolle sovitettuna. Yleisölle annettiin lupa laulaa mukana, mikä mielestäni oli valtavan hauska idea (parin biisin ajan, mutta taustalta kuuluva hieman alavireinen hyminä häiritsi sitten kyllä loppukeikan ajan kovasti). Eturivin paikka, orkesteri sylissä, ja aivan hivelevän ammattitaitoista, tyylikästä jousisoittoa - tuttujen piisien loisteliaita sovituksia. Kuuntelin tukka putkella ja melkein kyynelehdin. Sanoinkin Tuula Hällströmille keikan jälkeen, että jos olisin eksentrinen miljonääri, tilaisin PSQ featurgin Tuula Hällströmiltä keikan arkiaamuiksi ma-pe klo 10-11. Oheisessa linkissä PSQ keikkailee Kimmo Pohjosen kanssa.
Tarinan opetus: musiikki on hyväksi ihmiselle, ja jos mahdollista, kannattaa mennä kuuntelemaan kaikenlaista soittoa ja laulua. Kun se on hyvää, se on hyvää, tyylilajista riippumatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti