perjantai 9. elokuuta 2013

Kuoleman varjon maa

Naapurissa ollaan piknikillä. Useamman tunnin jälkeen yksi jäsenistä, ikäiseni nainen hoippuu pihan poikki ja sitten takaisin pyörän kanssa. En ole aikoihin nähnyt ketään niin päissään. Hame luiskahtaa laihalta lanteelta ja paljastaa takamuksen. Liittymän jyrkästä ylämäestä hän ei selviä vaan kaatuu naapuritalon päätyyn ja jää sinne. Hame on noussut vyötärölle, jalka ja sieraimet ovat kuivahtaneessa veressä.

Komennan pennun pysymään rappusella ja koetan vähän jeesata. Sanon, etten voi kotio asti saattaa, kun lapsi on yksin kotona. Nainen kieltäytyy avusta. Paljaalla vatsalla on vaaleita raskausarpia.

Jotenkin nainen siitä nousee ja jatkaa epävarmaa kulkua kerrostaloille.

Penska esittää kysymyksiä. Minä sanon, että täti on sairas. Hän juo aikuisten väkeviä juomia, eikä pysty lopettamaan, ja menee huonoon kuntoon ja että se on tosi surullista, koska suru on se päällimäinen tunne. Suru ja sääli.

Aikaisemmin päivällä suututtaa, että joudun selittämään pihapiiriin kuuluvaa humalaista ärhentelyä kolmivuotiaalle lapselleni. Nyt ajattelen, että me emme ole niitä traagisia hahmoja. Meillähän on turvallinen koti, nektariineja iltamuroissa, kaksikymmentä kuvakirjaa odottaa lukemista, kellään ei ole addiktiota eikä vakavaa sairautta. Illalla lapsi kysyy kuolenko minä nukkuessani tai pian. En usko, että kuolen vielä pitkään aikaan.

En minä suutu siitä, että joudun näkemään huonokuntoisia tai sairaita ihmisiä, vieraita ihmisiä, vammaisia ihmisiä, vanhoja tai hyvin nuoria ihmisiä omassa pihapiirissäni. Minua suututtaa hyvinvointivaltio, jossa parempiosaiset, joihin toki itsekin kuulun, haluavat seurustella muiden parempiosaisten kanssa ja jeesustelevat sosiaaliturvasta, jota eivät tule itse koskaan tarvitsemaan. Ja se, että jos noistakin näkemistäni yhdelläkin olisi mahdollista arvokkaaseen ja turvalliseen elämään, hän ei saa todennäköisesti saa siihen mahdollisuutta ja jos saisi, joku varmasti sanoisi kovalla äänellä, miksi alkoholisteja holhotaan, eikö ole tärkeämpää auttaa veteraaneja tai syöpälapsia tai kodittomia kissoja?

4 kommenttia:

  1. Pihamaa havaintoja kahdessa kohteessa,Pellonperällä..,joku viisas sanoi huomenna juomme kaikki viinat pois,näin maapallo on viinaton.
    Markan serkku

    VastaaPoista
  2. Hei, tule pois kuoleman varjon maasta!

    Nektariineja ja kuvakirjoja. Ihmisarvon tunnustavaa hyvinvointivaltiota. Sellaista.

    VastaaPoista
  3. Aina silloin tällöin kuulee kiukkuista tilitystä siitä, miten juopoille kyllä kaikki maksetaan, asunnot ja ruuat ja telkkarit ja ihan vaikka mitä (ennen vielä enemmän, ennen kuin tuli mamut, joita on vielä kätsämpi osoitella), kun tässä itse joutuu kynnet verillä raatamaan elantonsa eteen. Aiemmin menin vähän häkellyksiin näistä puheista, mutta sittemmin olen ottanut tavaksi sanoa, että ihan helppoahan se on päästä samaan kadehdittavaan asemaan. Sen kun juo ja juo ja juo viinaa, usein, paljon ja ihan tolkuttomasti. Addiktio kehittyy pian ja sitten onkin siinä ihanassa tilassa, pihalla ja autettavana, jos kerran siihen on hinku. Juopot ovat usein inhottavia, puhuvat rumia, näyttävät rumilta ja haisevat pahalta, eihän siitä mihinkään pääse. Ei semmoista kukaan kotiinsa tahdo, mutta julkisissa tiloissa pitää olla kohtelias ja asiallinen kaikille. Se riittää, minun mielestäni. Veteraaneja, syöpälapsia ja kodittomia kissoja ei kai voi päihittää ikinä mitenkään. Kaikki ovat uusiutuva luonnonvara, että eroonkaan ei pääse (edes veteraaneista, aina niitäkin tulee lisää ja lisää). Niin kauan kun niiden asiat ovat retuperällä, saamme tuntea syyllisyyttä muiden, vaikkapa nyt juoppojen (huom. ei kuitenkaan yritystukien), hoitamisesta. Eli maailman tappiin. Taisi tulla pidempi kommentti kuin kirjoitus. Sori. Piti vain sanomani, että ymmärrän suuttumuksesi.

    VastaaPoista
  4. Olisihan se mielenkiintoista, kun laskettaisiin kaikkien hyöty ja alettaisiin sitten miettiä, miten tuetaan. Enpä tahdoisi sellaisessa yhteiskunnassa elää. Jokainen meistä taitaa kuitenkin olla vain parin katastrofin päässä syrjäytymisestä.

    VastaaPoista