Pakkasin banaanilaatikoita Toyota Corolla 1987:ään ja tajusin S-marketin parkkipaikalla saavuttaneeni onnen. Se selvisi minulle, kun läimäytin takakontin kiinni, käännyin kohti työpaikkaa ja sain itseni kiinni siitä, että hymyilin ilman syytä, tai oikeastaan hymyilin monista syistä ja erityisesti siksi, että sisälläni poreili, niin kuin olisin hiljaa sihisevä hiilihappojuoma, joka kaadetaan huoneenlämpimänä budapestilaisen hotellihuoneen korkeaan mainoslasiin. Ei ole melkein mitään, mistä haaveilisin.
Etsiskeltyäni laiskasti asuntoa löysin täydellisen. Se on tietenkin liioittelua, asunto on kaksio, eikä ole mitenkään varmaa, että välttyisin taloyhtiön remonteilta. On mahdollista, että saan yläkertaan jälleen kanta-astujan, keskelle vessanpöntön pientä vesialuetta lorottajan, miehen, joka nikottelee humalassa. Tai sitten siellä on hidasliikkeinen mummo, suunnilleen samaa kaliiberia, kuin tuleva seinänaapuri, joka kalpeni, kun kerroin, että kanssani muuttaa myös seitsenvuotias poika.
Olen levännyt ja matkustellut ja olen hyväksynyt sen, että Jumala halusi antaa ylähuuleeni maksaläiskän, vaikka olisi voinut valita ihan minkä tahansa muun kohdan. Vaikuttaa myös siltä, että minun sittenkin kannattaa jättää uuteen kotiini tila sitä varten, että voin järjestää sinne paikan vakavaa kirjoitusharrastusta varten. Ihan varmuuden vuoksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti